Mikä ihmeen TUDY?

Tunteiden dynamiikka, teoria kehotunnehoitojen takana

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmin tässä blogissa on viitattu sekä tunnetaideterapian (TTT) että tunnevyöhyketerapian (TVT) taustalla olevaan tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun teoriaan, joka käsittelee ihmistä kokonaisvaltaisesti huomioiden kehon, ajatukset ja tunteet. Kehoreaktioista ja tunnetyöskentelystä blogissa on kirjoitettu hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Tunteiden dynamiikka on eräs tapa kuvata tunteita ja niiden yhteyttä kehoon ja tietoisiin ajatuksiin. TUDY alkoi kehittyä jo 1980-luvulla, kun Antti Pietiäinen havaitsi, etteivät klassinen vyöhyketerapia, akupunktio ja muut hänen opiskelemansa kehohoitomenetelmät ottaneet tarpeeksi huomioon tunteiden vaikutusta kehoon ja ajatuksiin ja päinvastoin. Pietiäinen alkoi tutkia tunteita tarkemmin ja kehitti ensin modernin vyöhyketerapian (MVT) ja myöhemmin psykologisen vyöhyketerapian (PVT), joita hän ryhtyi opettamaan Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa. Vaikka molemmissa hoidetaan kehoa kokonaisvaltaisesti, eroavat MVT ja PVT toisistaan niin, että PVT:ssä huomioidaan enemmän henkilön elämäntapahtumien ja tunneperimän yhteys kehoreaktioihin, kun taas MVT:ssä keskitytään tähän hetkeen. Nyttemmin MVT ja PVT on yhdistetty tunnevyöhyketerapiaksi (TVT), mutta hoitojen sisältö on nimenmuutoksesta huolimatta sama. Vyöhyketerapiakokemusten ja TUDY-teorian pohjalta Pietiäinen kehitti myös ensin tunnekouluksi kutsutun ryhmämetodin, josta jalostui muutama vuosi sitten tunnetaideterapia (TTT), joka toimii sekä yksilö- että ryhmämenetelmänä.

Kehotunnehoidoista tulee muistaa, että ne ovat täydentäviä hoitoja, eivätkä missään nimessä korvaa lääketieteellistä hoitoa. Vaikka seuraavassa puhutaan tunnetason traumoista, niillä ei tarkoiteta vakavaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista haittaa aiheuttavia traumoja samassa mielessä kuin esimerkiksi traumaterapiassa posttraumaattisen stressihäiriön yhteydessä.  Esimerkiksi vaikea masennus, bipolaarihäiriö, dissosiaatiohäiriö ja skitsofrenia ovat tunnekehohoitojen kontraindikaatio eli este hoidolle. Sama koskee vakavia fyysisiä sairauksia. Kairon Instituutin kouluttamilta terapeuteilta vaaditaan myös Luontaislääketieteen Keskusliiton (LKL) edellyttämät peruslääketieteelliset opinnot, ja he ovat sitoutuneita LKL:n eettisiin periaatteisiin.

Vaikka Pietiäisen tapa kuvata poikkeaakin aiemmista kokonaisvaltaisista selitysmalleista, TUDYssa ei ole keksitty pyörää uudelleen: ihminen on aina ollut kehon, järjen ja tunteiden kokonaisuus. Näin siitäkin huolimatta, että länsimaissa viimeiset 300 vuotta vallalla ollut dualistinen ihmiskäsitys on tehokkaasti erottanut mielen ja kehon toisistaan. Aiemmin mielen ja kehon yhteydestä on puhuttu kutakuinkin vain arkikokemuksessa, uskonnoissa ja taiteissa, 1900-luvulla taas psyyketaustainen fyysinen oirelu sai lääketieteessä nimen psykosomatiikka. Vaikka psyykkisten tekijöiden merkitystä ei kukaan enää kiistäkään, on tutkimus osoittautunut hankalaksi -- miten tarkalleen ottaen erotellaan psyykkiset ja somaattiset tekijät ja niiden merkitys? Esimerkiksi sensomotorisessa psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa ihmistä käsitellään kokonaisuutena, ja tulokset ovat olleet hyviä. Aivokuvantamismenetelmät ja Big Datan käyttö ovat laajentaneet psykiatrian, neurologian ja  genetiikan alaa ja tuottaneet yhä enemmän tietoa siitä, kuinka tunteet kehossa ilmenevät ja miten ne vaikuttavat. Epigeneettisyys on haastanut pitkään vallalla olleen käsityksen siitä, että vain fyysiset ominaisuudet voivat periytyä, mikä avaa ymmärrystä tunneperimään. Pietiäinen oli siis aikaansa edellä kuvatessaan ilmiöitä, joille on vasta nyt alkanyt löytyä tieteellisiä selityksiä. Vaikka Kairon on kouluttanut satoja terapeutteja, ja tuhannet asiakkaat ovat saaneet tunnetyöskentelystä apua omiin jumeihinsa ja epämääräisiin lieviin oireisiinsa, ei kehotunneterapioista ole kirjoitettu Suomessa juuri mitään. Parhaillaan HUSissa käynnissä oleva vauvojen koliikin hoitovyöhyketerapialla on ensimmäinen tiedeyhteisön kanssa toteutettava tutkimus. Tietoa tarvittaisiin ehdottomasti lisää!

Pietiäinen avaa TUDY-käsitteitä teoksessaan Tunne, antitunne, perimä ­– johdanto tunteiden dynamiikkaan (Natura Medicina, 2014), joka on samalla myös poleeminen esitys yhteiskunnasta, jossa tunteiden kieltäminen on vallalla. Kirja ei ole itsehoito-opas, eikä siinä käsitellä esimerkiksi asiakastapauksia, vaan siinä keskitytään enemmänkin siihen, mitä tunteiden tukahduttamisesta seuraa sekä yksilön että erilaisten yhteisöjen tasolla.

Tunteiden dynamiikan ydin on kehomuistissa, jonne ihmisen kokemukset tallentuvat. Fyysisiä, mentaalisia ja emotionaalisia kokemuksia ei lopulta pysty erottelemaan toisistaan, ja mitä voimakkaampi kokemus on, sitä syvempi on myös muistijälki. Tämä johtuu parasympaattisen hermoston laukaisemista fysiologisista muutoksista, jotka voimakas pelko saa aikaan. Ajatus on tuttu mm. traumaterapiasta, jossa traumaattisia kokemuksia käsitellään usein kognitiivisen psykoterapian lisäksi fyysisillä harjoituksilla. TUDYn mukaan tunnetasolla käsittelemätön trauma aiheuttaa kehossa niin sanotun tunnelukon, joka heijastuu sekä käyttäytymiseen että elimistöön. Näiden lukkojen hallitsemaa vääristynyttä toimintaa lähestytään TUDYssa nimenomaan tunnetason kautta: trauma vinouttaa aidon tunteen niin sanotuksi antitunteeksi. Tunnekokemuksia ja –lukkoja kartoitetaan elämänkaarityöskentelyllä, ja vähitellen alkavat erottua tunnetason muutokset ja vääristymät.

Mikä sitten on aito tunne ja mikä antitunne? Pietiäisen jaottelussa näkyy TUDYn käyttötarkoitus terapiatyössä, sillä näkökulma on -- mitäpä muutakaan -- traumalähtöinen. Ajatuksena on, että iloa, onnea, rakkautta ja muita positiivisia tunteita ja niiden jättämiä muistijälkiä ei erityisemmin tarvitse työstää. Sen sijaan tilanteet, joissa koetaan pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja/tai häpeää, aiheuttavat käsittelemättöminä tunnetrauman eli tunnelukon, jonka vääristää aidon tunteen antitunteeksi. Surun, epävarmuuden, kateuden, inhon ja muiden negatiivisten tunteiden katsotaan pohjautuvan edellä mainittuihin neljään päätunteeseen.

Pelko ei suotta ole TUDY-mallissa ensimmäisenä tunteena, sillä kiellettyjen, lukossa olevien asioiden kohtaaminen herättää ahdistuksen, jonka takana on pelko. Se on eloonjäämisen kannalta välttämätön tunne, jonka tehtävänä on laukaista hyökkää tai pakene -refleksi, käynnistää tietyt fysiologiset toiminnot vaaratilanteesta selviytymiseksi. Sen ei kuitenkaan pitäisi jäädä päälle, mutta näin tapahtuu helposti, jos oman pelon joutuu kieltämään. Enhän minä voi olla niin heikko! Kyllä minä järjellä tämän asian handlaan! Jokaisella on jonkintasoisia pelkoja, jotka useimmiten juontuvat jo lapsuudesta, ja ne voivat liittyä pieniin tai suuriin tapahtumiin. Kun pelkoa ei sen noustessa tilanteessa hyväksytä, vaan se täytyy piilottaa (Ei siellä mitään pelättävää ole! Älä nyt ole tuollainen arkajalka! Pojat eivät pelkää!), sen käsitteleminen voi olla vaikeaa myöhemminkin. Pelon torjuminen aiheuttaa tunnelukon, joka TUDY-käsitteillä määriteltynä on aidon pelon kieltävä antitunne, tässä tapauksessa antipelko, joka ilmenee joko arkuutena tai uhkarohkeutena. On helppo ajatella, että esimerkiksi kiusattu käpertyy nurkkaan ja alkaa pelätä omaa varjoaankin. Äärimmillään pelkotrauma voi johtaa fobioihin, paniikkihäiriöön ja muihin elämää rajusti rajoittaviin häiriöihin. Uhkarohkeus taas on arkuuden vastakohta, toinen ääripää eli polariteetti. Miksi joillakin ihmisillä on tarve huvikseen hypätä korkeista paikoista tai sukeltaa jään alla ilman laitteita? Onko se pelon voittamista, omien rajojen koettelemista? Pelkotrauma ei kuitenkaan tule kohdatuksi voittamalla, sillä silloin keskitytään pelon torjumiseen, yritetään saada pelko hallintaan. Todellisuudessa on juuri päinvastoin: edelleen pelko hallitsee ihmistä. Oman pelon kohtaamisesta tekee vaikean se, että täytyy myöntää olevansa heikko, keinoton, pieni, lamaantunut, mikä ei sovi vahvalle järki-ihmiselle, etenkään suorittajalle. Kun epävarmuuden uskaltaa ottaa vastaan ja kestää, mahdollisesti useammankin kerran eri tapahtumiin ja tilanteisiin liittyen, vähitellen antipelkokäyttäytyminenkin vähenee.

On vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen tuntisi suurta pelkoa ilman, että tilanteeseen liittyy jollain tavalla myös viha. Pienen lapsen kohdalla se kohdistuu lopulta vanhempiin tai muihin aikuisiin: Olisin tarvinnut tukea ja syliä! Minua ei olisi saanut jättää yksin pelkäämään! Jos lapsi tulee hylätyksi eikä pysty purkamaan pelkoa, hän painaa myös vihan sisäänsä, jolloin se vääristyy antivihaksi. Terve viha liittyy itsesuojeluun, omien rajojen asettamiseen, itsensä arvostamiseen. Kun se tukahtuu, se muuttuu aggressioksi tai katkeruudeksi, joka vaikuttaa ihmiseen niin ajatusten, tunteiden kuin kehonkin tasolla. Äärimmillään antiviha on ylikiltteyttä, jossa ihminen antaa kävellä ylitseen mennen tullen tai päätöntä raivoa, jotka molemmat aiheuttavat haittaa myös ympäristölle. Aikuinen järki-ihminen torjuu vihantunteen olemalla ”suhteellisuudentajuinen”: Ei tuosta nyt kannata pillastua! Se on vain tuon toisen mielipide, en ota siitä itseeni. Kuitenkin lieväkin ohitetuksi tai alistetuksi tuleminen töksähtää vihatraumaisella herkkään kohtaan, ja kun pahan tunteen kieltää tai nielee, se vahvistaa antitunnemallia eli syventää katkeruutta, joka usein purskahtaa ulos aggressiona jossakin muussa tilanteessa. Terveen vihan ilmaiseminen ei tietenkään tarkoita riehumista tilanteessa, jossa kokee jonkun astuvan ylitseen – sinänsä viha onkin hieman harhaanjohtava sana tässä yhteydessä, sillä aito viha on käytännössä rajojen asettamista, sitä että osaa sanoa ei.

Kuten pelko ja viha liittyvät yleensä toisiinsa, on niihin yhteydessä myös syyllisyys. Se on yhteisöllinen tunne, jonka tarkoituksena on säädellä käyttäytymistä laumassa siinä missä häpeänkin. Syyllisyys liittyy oikeaan ja väärään, siihen ovatko omat toimet oikein vai eivät, ja sikäli ne ovat kulttuurisidonnaisia, kodin, koulun, yhteiskunnan sääntöjen määrittelemiä. Tässäkin yhteydessä sana 'syyllisyys' johtaa ajatukset johonkin negatiiviseen. Terve syyllisyys käsitetään TUDYssa kuitenkin juuri oman toiminnan rehelliseksi arvioinniksi, kyvyksi myöntää omat virheensä ja oma osallisuutensa tapahtumiin. Antisyyllisyyttä sen sijaan on näiden kieltäminen eli ylilyöty syyllistyminen (kaikki maailmassa on minun syytäni!) tai syyllistäminen (minä olen syytön, kaikki johtuu vain noista muista!). Omaa toimintaa on hirveän kipeä kohdata silloin, kun kaikki ei ole mennyt syystä tai toisesta ihan nappiin, ja uskonpa, että me kaikki löydämme helposti syyttelijöitä ja marttyyreita ympäriltämme mutta emme ehkä niinkään itsestämme... Syyllisyystyöskentelyssä tarkastellaan omaa osuutta tapahtumiin. Tässäkin sana johtaa ensin hieman harhaan, sillä miten vaikkapa 3-vuotias voisi olla syyllinen esimerkiksi omaan kaltoinkohteluunsa. Syyllisyystraumaa työstävä aikuinen on lapsena syyllistynyt, pakon edessä ottanut kantaakseen aikuisille kuuluvan vastuun, kuvitellut tapahtumien olevan hänen oma vikansa -- näinhän lapset usein toimivat esimerkiksi vanhempien erotessa. Tunnetyöskentelyn tarkoituksena on tehdä näkyväksi terve osallisuus eli tässä tapauksessa se, että vastuu ei ollut lapsen.

Kaikki mitä edellä sanottiin syyllisyydestä koskee myös häpeää, ne ovat yhteisöllisiä tunteita ja monesti vaikeita erottaa toisistaan. Jos toimin väärin, esimerkiksi huudan puolisolleni siksi, etten osaa purkaa pahaa oloani rakentavasti, tunnen tervettä syyllisyyttä tajutessani että toimin väärin, lopetan ja pyydän anteeksi. Antisyyllisyyttä sen sijaan olisi puolustautua sanomalla Kun sinä olet aina tuollainen! Raivoamistilanteessa nousee todennäköisesti myös häpeä: Toimin väärin, olen paha ihminen. Hyvä ja paha -- sen parempia ilmauksia en keksi, koska oikea ja väärä on jo käytetty syyllisyyden määrittelyyn. Terve häpeä kuuluukin moraalin puolelle eli on vahvasti arvosidonnainen. Häpeä käsittelee hyvää ja pahaa, sitä että jokaisessa meissä on molempia.  Eli jos tämä siirretään yksikön ensimmäiseen persoonaan: Minussakin on pahuutta, minäkin pystyn olemaan paha siksi, että pahuus koskee jokaista ihmistä, enkä minä ole poikkeus, vaikka haluaisinkin olla. Sekä syyllisyys että häpeä liittyvät omatuntoon, joka antihäpeätraumaisella on häiriintynyt, mutta niin on antisyylliselläkin. Antihäpeä onkin ehkä helpompi tunnistaa valheista, joilla peittelee omaa pahuuttaan, virheellisyyttään, epätäydellisyyttän tai mitä sanaa sitten käytetäänkään.

Mitä tapahtuu, kun päättää kaikesta vastustuksesta huolimatta ottaa tunnevyyhdin käsiteltäväkseen? Ruusuilla tanssia ja ilmaisia lounaita ei valitettavasti ole luvassa: prosessin eri vaiheissa nousee jonkintasoista pelkoa ja ahdistusta. Kun pelkoa patoaa, tulee usein keho-oireita kuten päänsärkyä, selkäkipuja, mahavaivoja ja muuta selittämätöntä, usein hyvinkin pian tunnereaktion ja sen torjumisen jälkeen.  Ensin on kohdattava pelko, sitten viha ja sen synnyttämä pelko, sitten syyllisyys ja sen synnyttämä tuomituksi tulemisen pelko, häpeä ja paljastetuksi tulemisen pelko... Onneksi se ei tapahdu kertarysäyksellä vaan ikään kuin luonnon sanelemana asia, aihe, tunne ja tapahtuma kerrallaan. Kun tunteen kohtaa, tulee myös tunnelukko ja siihen liittyvä antitunnekäyttäytyminen näkyväksi. Kun tunnetraumaa työstetään, alkaa oma suhtautuminen ja käyttäytyminen muuttua. Jos tajuaa esimerkiksi toimivansa marttyyrin tavoin, sen myöntäminen ei välttämättä ole mieluisaa, mutta kun vähitellen oppii näkemään tilanteet, joissa marttyyriksi heittäytyy, niistä pystyy peruuttamaan ulos ja käsittelemään ne terveemmin, eikä marttyyrimoodi olekaan enää se vallitseva tapa toimia.

Lukemattomat tutkimukset  ja arkikokemus osoittavat muun muassa, että lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy, valtava määrä ihmisiä jää ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, syrjäytyminen on yksi suurimmista yhteiskunnallisista riskeistä -- lehdissä kirjoitetaan näistä ilmiöistä päivittäin. Hyvin usein elämänhallinnan ongelmien taustalla on käsittelemättömät tunnetraumat.

Lisätietoa:

Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina, Espoo.

Broom, Brian. 2010. Sairaus täynnä merkityksiä. Kokemukset ja merkitykset fyysisen sairauden aiheuttajina. PT-kustannus, Tampere.

Leader, Darian & Corfield, David. 2008. Miksi ihmiset sairastuvat? Teos, Helsinki.

Joukossa tunne tiivistyy

Miksi ryhmässä tapahtuu enemmän kuin yksilöterapiassa?

 

Kun aloitin modernin vyöhyketerapian opinnot 2012, mielsin pitkään tunnekehohoidot vain yksilöterapioiksi. Ajatus ryhmämuotoisesta vyöhyketerapiasta tuntuukin huvittavalta, vaikka sellaista itse asiassa toteutetaan vauvahierontakursseilla, joilla äidit saavat hierontataidon lisäksi myös vertaistukea, ja vauvatkin ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Tunnetaideterapiaa (TTT) voi tehdä myös yksilöterapiana, mutta se on alkujaan kehitetty ryhmämenetelmäksi, tunnepuheeseen perustuvan työskentelyn, ns. TUDY- eli tunneryhmien (TUDY = tunteiden dynamiikka) yhdeksi työkaluksi. Tunnemaalaus osoittautui niin tehokkaaksi, että se laajeni myöhemmin tunnetaideterapiaksi. Ryhmätyöskentelyn teho perustuu oman tunnetilan yhdistämisen kehotuntemuksiin ryhmässä: osallistujien keskinäiset tunnepeilaukset tuovat sellaista syvyyttä, johon yksilöterapiassa ei useinkaan yhdellä kerralla päästä. Peilausten onnistuminen edellyttää luottamusta ja vapaata ilmapiiriä, jossa jokainen tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty. Siksi kaikissa TUDY-ryhmissä osallistujat sitoutuvat vaitioloon aivan kuten yleensäkin ryhmämuotoisissa vertaistuki- ja terapiaistunnoissa.

TUDY-työskentely ei ole psykoterapiaa eivätkä tunneohjaajat tai tunnetaideterapeutit psykoterapeutteja. Kyse on keinosta parantaa itsetuntemusta tutkimalla omia emotionaalisia ja fyysisiä reaktioita. TUDY-menetelmää ei ole tarkoitettu psykiatristen sairauksien hoitoon, sillä ryhmätyöskentely ei ole turvallista, jos kognitiiviset reaktiot ja mielialat vaihtelevat hallitsemattomasti. Tällaisissa tapauksissa oikea apu löytyy erikoissairaanhoidon piiristä.

TUDY-ryhmät poikkeavat vuorovaikutteisista eli interpersonaalisista terapiaryhmistä siinä, että tunneryhmissä ei ole muuta tavoitetta tai tarkkarajaista kehitystehtävää kuin siirtyminen järkitilasta tunnetilaan, oman tunteen eli emootion kohtaaminen ja ilmaiseminen tunnepuheena ja tunnetaideterapiassa myös kuvataiteen keinoin. Ryhmäläisten vuorovaikutusta ei siis pyritä vakauttamaan tai korjaamaan, eikä istunnolle ole määrätty teemaa kuten esimerkiksi "tiedostamattoman vuorovaikutusmallin tunnistaminen ja muuttaminen".

Keskeistä on siis siirtyä pois järkitilasta, lopettaa kehää kiertävä vatvominen ja analysointi, johon niin usein jumitilanteissa sorrumme. Stressi syntyy usein juuri siitä, että pää käy ylikierroksilla, mutta ongelma ei silti ratkea. Tunneryhmässä on mahdollisuus pysähtyä, kuulostella oloaan ja tuoda esiin se tunne, joka kiireisessä arjessa jää kaiken tohinan alle. Ideana on tutkia tunnetta ja etsiä mahdollisia yhteyksiä tämänhetkiseen ongelmaan, elämäntilanteeseen laajemminkin ja tarvittaessa myös aiempiin elämäntapahtumiin. Kyse ei kuitenkaan ole suorittamisesta, vaan tunnepuhetuokio on kuin lepohetki, jossa saa hengähtää, ihan vain olla ja tuntea.

Ryhmässä voidaan työskennellä hyvin monella tavalla. Voidaan yhdistää ohjattuja tai vapaita kehollisia harjoituksia, tunnekuuntelua, spontaania tunnepuhetta, hiili-, savi- tai maalaustöitä kulloisenkin tilanteen mukaan. Esimerkiksi ylivireinen, levoton porukka kaipaa tasaantumista ja rauhoittumista, kun taas lamaantunut, lukossa oleva ryhmä tarvitsee aktivoivan harjoituksen päästäkseen käyntiin. Joskus keskitytään pelkkään puheeseen ja tunneliikuntaan, mutta useimmiten tunnemaalausryhmä aloitetaan puheella, maalataan sen jälkeen ja lopuksi puretaan työt. Aivan yhtä hyvin voidaan kuitenkin maalata heti aluksi ja käyttää vastaavasti enemmän aikaa töiden purkuun. Purkutilanteessa toimitaan samoilla periaatteilla kuin tunnepuhetilanteessa yleensäkin, eli jokainen kertoo työstään sen, mikä siinä tuntuu olennaiselta. Toisten töitä ei analysoida eikä arvostella, vaan niistä voi halutessaan peilata ikään kuin ”jatkoa” omaan työhönsä.

Ohjaajan rooli on hieman erilainen verrattuna moneen muuhun ryhmätyöskentelymetodiin. TUDYn perusajatus on, että jokainen on itse oman tunneprosessinsa asiantuntija. Ohjaaja ei voi sanoa, mitä kukakin tuntee tai mitä ”pitäisi” tuntea. Hän kyllä jäsentää istuntoa pitämällä huolta aikataulusta ja tekemällä päätökset siitä, mitä harjoitteita tehdään missäkin vaiheessa ja varmistamalla, että kaikki tulevat halutessaan kuulluiksi, eikä kukaan pääse omimaan liikaa aikaa ja tilaa. Ohjaaja on osa ryhmää ja osallistuu kuten muutkin, mutta hän antaa etusijan toisille, esimerkiksi puhuu itse viimeisenä ja sopeuttaa oman prosessinsa ryhmään, ei päinvastoin. Voi miettiä, miltä tuntuisi, jos ohjaaja ei osallistuisi tunnepuheeseen. Olisiko hän silloin kylmä tarkkailija, joka asettaisi itsensä tunteistaan puhuvien ulkopuolelle? Se aivan varmasti vaikuttaisi ryhmädynamiikkaan ja saisi muut osallistujat suojautumaan.

Puhui ryhmä sitten ennen tai jälkeen maalaamisen, perusperiaate on sama. Kerrallaan yksi puhuu, ja muut kuuntelevat keskeyttämättä. Puhetta ei suunnata kenellekään erityisesti, vaan se on puhdasta minä-viestintää: puhutaan omasta kokemuksesta ja tunteesta. Se on ikään kuin monologi, jossa senhetkiset ajatukset, kehotuntemukset ja tunteet puetaan sanoiksi. Ajatukset saattavat poukkoilla, ehkä itkettää, naurattaa, nolottaa, voi tulla taukoja -- ei ole kaavaa, johon pitäisi yrittää mahtua. Joskus  olo on suorastaan turta, eikä oikein tiedä mistä aloittaisi. Kun tilaa vain lähtee purkamaan vaikka kehotuntemusten tai päivän tapahtumien kautta, kuulostelee itseään, tunnetila näyttäytyy  kyllä vähitellen. Joskus taas joku saapuu ryhmään niin täynnä tunnetta, että tuntuu kuin se olisi päästävä purkamaan heti, ennen kuin pää räjähtää. Jos joku ei halua puhua, ei sitä häneltä vaadita: hiljaisuudestaan huolimatta hän on ryhmän jäsen valitsemallaan tavalla.

Olennaista on myötätuntoinen ja läsnäoleva kuunteleminen. Ollaan siis yksinkertaisesti vain läsnä ja luotetaan, että toinen pystyy kyllä käymään senhetkisen prosessinsa loppuun. Muille ei esitetä kysymyksiä eikä heidän puhettaan kommentoida muuten kuin oman tuntemuksen kautta, esimerkiksi: ”Kun sanoit, että töissä sun ponnisteluja pidetään itsestäänselvyytenä, niin se tuntui kyllä niin tutulta, tuli heti samanlainen olo kuin silloin kun...” Tunneryhmässä ei analysoida eikä neuvota, ei yritetä ratkaista ongelmia, vaan keskitytään siihen, miltä tämä kaikki juuri nyt tuntuu, ja mitä ajatuksia tunteen kohtaaminen nostaa. Taustalla olevien tekijöiden tiedostaminen antaa kyllä myöhemmin työkaluja tilanteen selvittämiseksi, mutta sen tarkoitus ei ole tapahtua  ryhmätilanteessa. Muita ei myöskään lohduteta, vaikka sillä tarkoitettaisiinkin  hyvää, koska se katkaisee toisen tunnetilan. Jokaiselle annetaan mahdollisuus tunteensa kohtaamiseen.  Jos joku käy läpi esimerkiksi surua, ja toinen tuntee vastustamatonta halua rynnätä halaamaan, ikään kuin ottamaan suru pois, olisi lohduttajan rakentavaa tutkia, miksi toisen tunne herättää itsessä niin vahvan impulssin toimia.

Usein käy niin, että ensimmäinen puhuja tulee määrittäneeksi ryhmän ”teeman” tai tunteen, jolloin muilla aktivoituu samantyyppinen asia, joka sitten voi vaihtua seuraavien puhujien reaktioiden ja aiheiden myötä. Mitä avoimemmin puhutaan, sitä syvempiä asioita kuulijoiden sisällä herää. Tätä kutsutaan tunnepeilaukseksi. Se on käytännössä sama ilmiö kuin vuorovaikutteisen ryhmäpsykoterapian käsitteet projektio (siirtää toiseen ryhmäläiseen tunteita, jotka todellisuudessa liittyvät ihan muuhun henkilöön), peilaus (toisen ryhmäläisen käyttäytyminen herättää rajun tunteen, vaikka itse käyttäytyy juuri samalla tavalla), rinnasteinen vääristymä (havainto toisesta ryhmäläisestä vääristyy rajusti) tai projektiivinen identifikaatio (omien tiedostamattomien ominaisuuksien näkeminen toisessa ryhmäläisessä). Kun siis joku puhuu jostakin, tekee jotain, mahdollisesti jopa istuu vain paikallaan tekemättä mitään, se herättää toisessa muistikuvan, ajatuksen, tunteen, kehotuntemuksen. Tunnepeilaus osuu jokaisella aina siihen asiaan, joka on itselle sillä hetkellä kaikkein ajankohtaisin. Jos joku vaikkapa purkaa ahdistusta talousvaikeuksistaan tai lapsensa koulukiusaamisesta, samantyyppisessä tilanteessa oleva saa siitä peilauspinnan, jonka kautta pääsee avamaan omaa ahdistusta ja epävarmuutta. Toisella itse aihe voi mennä täysin ohi, mutta kenties jokin asia tilanteen kuvauksessa, jopa yksi sana tai ele, herättää ajatuksen jostain, mikä tälle ryhmäläiselle on sillä hetkellä työstettävä asia, syy miksi hän on ylipäätään hakeutunut ryhmään. Nämä peilaukset siirtyvät maalauksiin, joissa hyvin monesti toistuu jokin yhteinen elementti kuten väri, muoto tai teema.

Jo ryhmätilanne itsessään pakottaa -- mihinpä muuhun kuin yhteisön jäseneksi. Ja se on meille monelle tiukka paikka, koska usein tunnetason traumat ovat tapahtuneet juuri tietyssä yhteisössä, oli se sitten perhe, kaverit, koulu tai työpaikka. Siksi esimerkiksi syyllisyyteen tai häpeään liittyvä tunnetrauma purkautuu parhaiten yhdessä muiden kanssa, kun kokee tulevansa hyväksytyksi ja olevansa arvokas siitä huolimatta, mitä itselle on tapahtunut, ja mitä on tehnyt ja tuntenut. Puhutaan korjaavasta kokemuksesta. Peilausta ei tapahdu yksilöterapiassa yhtä voimakkaasti, koska terapeutti ei tuo omaa tunnettaan hoitotilanteeseen vaan peilinä toimiminen on passiivisempaa.

Joskus peilaus voi syntyä siitäkin, ettei ymmärrä yhtään tai samaistu mihinkään, mistä toiset puhuvat. Tällöin tuntee voimakasta ulkopuolisuutta, mikä yleensä nostaa ahdistuksen. Olisi hyvin tärkeää uskaltaa pukea tunteensa sanoiksi sen sijaan, että ryntää tiehensä, jolloin ahdistus jää pitkäksi aikaa päälle. Mitä suurempia käsittelemättömiä traumoja ihmisellä on, sitä rajumpia peilauksia ryhmässä voi tapahtua. Jos joku kertoo esimerkiksi vanhempien alkoholismin varjostamasta lapsuudestaan, aihe voi olla jollekulle sillä hetkellä liian kipeää kuunneltavaa. TUDY-ryhmätyöskentely onkin hyvin intensiivinen menetelmä, eikä se sovi hauraassa tilassa olevalle, esimerkiksi posttraumaattista stressihäiriötä potevalle. Kriisitilaisen olisikin välttämätöntä ensin rentoutua ja vahvistua, käydä yksilöterapiassa selvittelemässä kipupisteitä ja hakeutua ryhmään vasta, kun tuntee etteivät muiden tunteet ja kokemukset ole itselle uhka.

Ryhmätyöskentelyn ei missään nimessä tarvitse olla jokaiselle se ominaisin tapa käsitellä omia jumikohtia, eikä siihen pidä pakottaa itseään  -- eikä varsinkaan ketään toista! -- jos se ei tunnu oikealta. Joskus kannattaa kuitenkin haastaa itsensä ja kokeilla. Moni lähteekin tunnemaalausryhmästä ällikällä lyötynä ja kokee saaneensa paljon uutta ajateltavaa.

Viaton uhri, marttyyri vai jotain muuta?

Mitä uhriutuva tekee?

Tunnetaideterapiamaalaus, 2015. Pieta Voipio.

Syyllisyys ja häpeä ovat osoittautuneet aiheiksi, joista syntyy sangen vähän keskustelua kaikilla mittareilla tarkasteltuna, myös somen tykkäyksinä, jakoina ja suosituksina. Näin sen kuuluukin toimia, sillä aiheen pariin ajautuu vain silloin, kun se on itselle niin ajankohtainen, että siitä tekee mieli hakea lisää tietoa. Sen sijaan söpöt videot norsunpoikasista ovat ajankohtaisia aina, sillä koskaan ei ole niin hyvällä tuulella, etteikö voisi vielä nostaa mielialaa katsomalla liikuttavan palleron haparointia.

 

Terapeutit kuitenkin kohtaavat työssään syyllisyyden ja häpeän kanssa painivia päivittäin. Hyvin usein heidän tehtävänään olisi antaa asiakkaalle työkaluja  näkökulmansa laajentamiseen, auttaa oivaltamaan oma osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet käsiteltävissä tilanteissa. Joskus se voi olla vaikeaa, etenkin jos asiakas on täysin vakuuttunut siitä, että ongelma on vain ja ainoastaan muiden vika. Todisteita sen osoittamiseksi löytyy vaikka kuinka, ja kun mennään liian pitkälle, myös sosiaaliviranomaiset tai käräjäoikeus ottavat asiaan kantaa syyttämällä, tuomitsemalla ja määräämällä.

Lievemmissäkin tilanteissa on helppo syyttää muita: kun se teki niin-ja-niin tai en minä pystynyt, kun se vain jyräsi. Varmasti jyräsikin, vaikkei olisi saanut -- siksi että pystyi. Jyrätyksi tuleva ei ole syyllinen, mutta kylläkin osallinen tapahtumaan. Jos jyrätty ei pysty näkemään esimerkiksi oman pelkonsa osuutta tilanteeseen, hän siirtää vastuun jyrääjän niskoille -- minne se tottakai kuuluukin, sillä ei ketään saa jyrätä vain siksi, että se on mahdollista. Sen sijaan on muita asioita, joista uhrin roolissa olevan täytyy valitettavasti kantaa vastuu, sillä kukaan muu ei voi sitä hänen puolestaan tehdä.

Juuri nämä jyräämis- eli alistamistilanteet ovat hirvittävän vaikeita. Asetelmaksi tulee mustavalkoisesti pahantekijä versus uhri. Koska uhri kärsii, hänen ylleen tulee helposti viattomuuden suojakuori, joka saattaa muodostua vankilaksi. Uhrius lukitsee, ja vaikkei uhrin pidäkään ottaa vastuuta alistajan toiminnasta, tilanteesta pääsee ulos vain sillä, että käsittelee alistamistrauman lisäksi myös sen, miten tilanteeseen oli tultu. Ikävä totuus on, että alistetun on tehtävä kaksinkertainen työmäärä, jotta alistamisketju katkeaisi. Mikä malli toistuu, jos elämässä kerta toisensa jälkeen joutuu esimerkiksi kiusatuksi tai suljetuksi ulkopuolelle? Kiusaaminen ja eristäminen on yksiselitteisesti väärin, tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella millään tavalla puolustaa alistajia. Uhri ei kuitenkaan pysty murtamaan asetelmaa, vaikuttamaan alistajaan ja muuttamaan tämän käytöstä ilman, että etsii omasta elämästään aiemmat samanlaiset tilanteet ja niihin vaikuttaneet tekijät. Milloin tulin alistetuksi ensimmäisen kerran? Mistä pelko syntyi? Miten se vaikutti tuleviin tilanteisiin? Auttoiko joku, sainko tukea? Pystyinkö tuntemaan, ilmaisemaan ja purkamaan vihaa alistajaa kohtaan? Syyllistikö joku minut tapahtuneesta, syyllistyinkö itse?

Pelkkä asioiden käsittely järkitasolla ei riitä tilanteen muuttamiseksi, vaan on käytävä läpi myös tunteet, jotka alistamistilanteissa joutui painamaan sisäänsä. Voi tuntua vaikealta tunnustaa, ettei voinut tilanteelle mitään:  Kyllä, se tuntui ihan hirvittävän pahalta, se loukkasi ja vahingoitti minua. Siitä nousee usein tukahdutettu viha: Se oli väärin! Niin ei olisi saanut tapahtua, ketään ei saa kohdella niin. Tunne on saattanut tuntua hallitsemattomalta, pelottavalta tai kielletyltä, monin tavoin vaikealta kohdata. Ja edelleen: Minä pelkäsin, en pystynyt puolustautumaan tai edes tulemaan vihaiseksi, olin ihan lamaantunut, enkä jälkeenpäin pystynyt edes ajattelemaan asiaa, koska se sattui niin paljon. Usein tunne liittyy myös muihin ihmisiin: Eniten satutti se, että jäin yksin, kukaan ei nähnyt hätääni, enkä osannut ilmaista avuntarvettani. Joku saattaa menettää luottamuksensa, jopa katkeroitua -- ja löytää itsensä kerta toisensa jälkeen vastaavasta tilanteesta, joka alkuun vaikutti turvalliselta, luotettavalta ja rakentavalta mutta vääristyi vähitellen.

Kun uhri jää yksin, on suuri riski masentua, kyynistyä ja muuttua marttyyriksi. Apua voi olla vaikea ottaa vastaan. Vaikka alistavat jyrät ovatkin vastuussa alistamisesta, ei kukaan pysty tekemään uhrin puolesta päätöstä uhriutumiskierteen lopettamisesta. Tässä mielessä olemme aina omillamme, päätöksen täytyy lähteä itsestä. Ja se kysyy rohkeutta ja voimia. Ensin täytyy kohdata oma pelko, viha, kipu, syyllisyys, häpeä... Usein niiden läpikäyminen vapauttaa ja huojentaa niin paljon, että muutos käynnistyy kuin itsestään, eikä sitä tarvitse erityisemmin käynnistää. Muutos voi kuitenkin olla raju. Jos on koko ikänsä suojautunut pelolta esimerkiksi tukeutumalla ihmisiin, joita on pitänyt itseään vahvempina, nämä eivät välttämättä suhtaudu pelkästään kannustavasti siihen, että toinen alkaakin esittää omia ajatuksiaan ja ilmaista tuntojaan. Kaikkien traumojen, niiden käsittelyn ja muutoksen käynnistymisen jälkeen tulee konflikteja, joiden seurauksena tulee uudenlaisia valintatilanteita. Ne ovat se todellinen koetinkivi: aiempi käyttäytymismalli, joka on ajanut alistamistilanteisiin, joko muuttuu tai sitten ei. Jostain on ammennettava rohkeutta, jota aiemmin ei ollut. On valittava, jatkaako vanhaa, tuttua rataa, jonka karikot ovat tiedossa, vai hyppääkö uuteen, tavallaan tyhjän päälle ilman täyttä takuuta siitä, että elämä muuttuu onneksi ja auvoksi.

On äärettömän epäoikeudenmukaista, että kun uhri ensin tulee alistetuksi, kenties jo lapsena tai tilanteessa, jossa ei ole voinut valita, on kaikkien koettelemusten ja murskaantumisten jälkeenkin vielä itse haluttava muutosta. On tehtävä yksin se työ ja kannettava vastuu omasta paranemisestaan. Rikostilanteessa syyllinen voi saada vankilatuomion ja uhri vahingonkorvauksia, mutta se itsessään ei vielä paranna uhria, eikä rikottu elämä tule sillä ehjäksi. Toki oikeuden toteutuminen vahvistaa, mutta oikeuskäsittelyyn tai muuten ulkopuolisten tarkasteltaviksi päätyy vain pienen pieni osa alistamistilanteista -- niistäkin jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkistön.

Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään, iloon ja tulevaisuuteen, myös uhrilla. Paljon työtä on edessä, mutta toisaalta se tuo myös mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Varmaa on vain se, että katkeruudella ei voita muuta kuin pienen lohdutuspalkinnon.

Kukaan ei saa koskaan tietää...

Häpeä. Häpeä? Häpeä!

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Blogitekstin kirjoittaminen ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut näin tukalalta. Aiheena häpeä ei ole vaikea ymmärtää, vaan ongelman tekee se, että häpeä ei suostu pysymään mukavasti käsitteellisellä tasolla vaan tunkeutuu myös tunnetasolle. Ja koska häpeä on yksi ahdistavimpia tunteita, sitä tekee kaikkensa työntääkseen sen pois, ja mitä enemmän sitä torjuu, sitä enemmän se tuntuu pyörivän jossain ihan pinnan alla ja aiheuttavan kaikenlaisia reaktioita. Sivuutan siis tietoisesti aiheen nostaman puristuksen, jotta saan tämän kirjoituksen valmiiksi. Tehokas keino ikävien tuntemusten etäännyttämiseen on turvautuminen järkeen, esimerkiksi teoriaan. Kas näin!

Häpeää ei ole tutkittu kovinkaan paljon, vaikka se on läsnä jokaisen elämässä, ja sen vaikutukset ovat kautta historian saaneet aikaan kokonaisia instituutioita moraalioppeineen, häpeärangaistuksineen, vainoineen ja kaikkineen. Tänä syksynä YLE julkaisi häpeästä kiinnostavan artikkelin, jossa tunnetta käsiteltiin sekä biologisena että psykososiaalisena ilmiönä. Aivoista pystytään PET-kuvauksen avulla paikantamaan helpoiten inho, pelko, hämmästys, suru, viha ja ilo, jotka yhdistyvät tiettyihin aivosignaaleihin ja välittäjäaineisiin (lue lisää Aurora-lehdestä). Häpeän löytämistä vaikeuttaa tutkijoiden mukaan se, ettei se ole synnynnäinen vaan opittu tunne, joka ikään kuin rakentuu alkukantaisempien tunteiden yhdistelmien päälle. Tulokset ovat kuitenkin niin selviä, että häpeäkin on otettu mukaan kehon tunnekarttaan (lue lisää alkuperäisestä tutkimuksesta). Selvin yksittäinen häpeään liittyvä merkki on jokaiselle kiusallisen tuttu kasvojen punastuminen, ja se on helppo havaita myös kaavakuvasta, jossa painottuu vahvasti pään alue.

Koska biologisesti ottaen häpeään ei synnytä, vaan se opitaan, joku sen myöskin kasvavalle yksilölle opettaa: yhteisö. Yhdysvaltalaisten psykologien ja antropologien tutkimuksen mukaan häpeällä on yhteisössä selvä tarkoitus, sillä se säätelee yksilön pärjäämistä lauman jäsenenä. Alkukantaisimmillaan kyse oli eloonjäämisestä, eli toivotulla tavalla käyttäytyvä lauman jäsen pääsi osaksi yhteisestä ruoasta ja suojasta. Luolamiehen ja -naisen siis kannatti esiintyä mahdollisimman hyvässä valossa, jotta mahdollisuudet omaan ja jälkeläisten hyvinvointiin maksimoituisivat. Edullisen vaikutelman luominen liittyy kiinteästi heikkouksien salaamiseen: toisille ei hevin haluta paljastaa itsestä mitään raskauttavaa, joka saattaisi muuttaa näiden käsitystä. Tätä kaavaa toteutamme yhä tänäkin päivänä.

Nolot kommellukset pystyy vielä kuittaamaan huumorilla. Luolamiesteorian valossa voi miettiä, onko omalle mokalleen nauramisen evoluutiososiologisena tarkoituksena näyttää vahvalta ja joustavalta ja näin ikään kuin vahvistaa omaa arvoaan lauman silmissä. Jaettu häpeä on aina myös sen kutistamista, tekemistä merkityksettömäksi. Eihän se nyt niin kauheaa ollutkaan! Mutta entä asia, joka on liian kipeä tai vaarallinen kerrottavaksi? Mitä en missään nimessä halua kenenkään tietoon? Miksi? Muuttaisiko se heidän käsitystään minusta korjaamattomasti? Hylättäisiinkö minut?

Tunteiden dynamiikan (TUDY) mukaan häpeä on tunteista perimmäisin, eikä se voi esiintyä yksinään, liittymättä muihin tunteisiin. Siihen on vaikea päästä käsiksi siksi, että ensin täytyy kohdata pelko, viha ja syyllisyys, jotka ovat paksuna kuorena suojaamassa häpeän paljastumista. Paljastumisen uhka myös synnyttää suuren pelon, ehkä myös häpeän tuon pelon olemassaolosta (olenko tosiaan näin heikko?). Häpeä on syvempi tunne kuin syyllisyys, vaikka ne ovatkin yleensä linkittyneet yhteen: syyllisyydessä ikävät tuntemukset kohdistuvat väärään tekoon, häpeässä taas ihminen tuntee olevansa läpeensä väärä ja paha. Syvää häpeää kantava tuntee, ettei edes ole oikeutettu anteeksiantoon.

Häpeä voi liittyä mihin tahansa asiaan, pieneen tai isoon. Vääränväriset kurahousut. Viimeinen sija hiihtokilpailuissa. Ei kavereita. Nuhtelu koko luokan edessä. Pelko. Luokalle jääminen. Ulkonäkö. Kiusaaminen. Vanhempien avioero. Kaltoinkohtelu. Syöpäläiset. Epäonnistuminen. Hylätyksi tuleminen. Julkinen nöyryytys. Sairaus. Vamma. Erilaisuus. Ulkopuolisuus. Köyhyys. Riittämättömyys. Yksinäisyys. Epävarmuus. Se, ettei tiedä, kuka oikeastaan on. Mitä moninaisimmat seksuaalisuuteen liittyvät asiat. Mielenterveysongelmat. Päihteet. Itsemurha. Väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Rikollisuus. Vankilatuomiot. Insesti. ”Kunniamurhat”. Kouluampumiset.

Ihminen painaa leimaantumisen pelossa sisäänsä käsittämättömän määrän nöyryytystä, pelkoa, kipua, vihaa ja syyllisyyttä, mikä ruokkii häpeää. Jokainen haluaa varmistaa paikkansa yhteisössä, oli se perhe, suku, kaverit, koulu tai työpaikka. Ulkopuolelle jääminen synnyttää häpeän, jota voi yrittää torjua aggressiivisella välttelyllä (pitäkää porukkanne, en olis halunnutkaan!), kompensoivalla ylisuorittamisella (kun teen asiat tarpeeksi hyvin, tulen hyväksytyksi), läheisriippuvaisella takertumisella toiseen ihmiseen tai yhteisöön (teen itseni korvaamattomaksi tälle ihmiselle), turruttamalla itsensä päihteillä tai muilla addiktioilla (kun alkaa ahdistaa liikaa, uppoudun työhön, vedän pään täyteen tai näännytän itseni juoksemalla). Usein tämä tapahtuu tiedostamatta, sillä suojamekanismi käynnistyy heti häpeäntunteen pilkahtaessa. Pahimmillaan häpeälliset kokemukset ovat ikään kuin eriytyneet, koteloituneet niin, että jos niitä yrittää muistella, nousee niin kova ahdistus, että on pakko ajatella jotain muuta. On myös mahdollista, ettei kerta kaikkiaan muista tapahtumia, tai muistikuva saattaa vääristyä niin, että ihminen ohittaa oman osuutensa tapahtumiin täysin ja näkee syyn vain muissa. Häpeä voi olla jopa niin syvä, että se peitetään häpeämättömyydellä: häpeäkäyttäytyminen nostetaan jalustalle sen sijaan, että sitä tutkittaisiin rehellisessä valossa. Tällöin ihmisen koko tunneidentiteetti rakentuu häpeän ja sen torjumisen varaan. ”Mitä suurempi häpeä, sitä suurempi valhe”, kiteyttää TUDY-menetelmän kehittäjä Antti Pietiäinen.

Häpeään liittyy aina myös paljastaminen ja paljastuminen -- tai ainakin sen uhka. Tuskallista salaisuutta ei voi käsitellä niin kauan kuin sitä varjelee. Häpeän peittäminen vaatii valtavasti ponnistelua, ja mitä lähemmäs paljastumista ihminen joutuu, sitä villimmin suojamekanismit toimivat. Jos häpeän paljastaminen eli häpeätyöskentely tuntuu omalla kohdalla välttämättömältä mutta vaikealta, se on turvallisinta aloittaa ammattilaisen eli vaitiolovelvollisen lääkärin, psykologin tai terapeutin kanssa. Samoin Internet tarjoaa kanavia anonyymiin ammattilaisapuun ja  virtuaaliseen vertaistukeen. Salaisuuden paljastaminen voi tuntua kipeältä, mutta se tuo mukanaan valtavan huojennuksen -- sekä mahdollisesti syyllisyyden ja pelon siitä, mitä tapahtuu, jos joku muu saakin tietää. Koska häpeä on yhteisöön liittyvä tunne, se purkautuu vieläkin paremmin ryhmässä: toisten myötätuntoinen suhtautuminen tuottaa korjaavan kokemuksen.  Turvallisia ovat erilaiset vertaistukiryhmät ja ryhmäterapiat, eikä ole ihme että Anonyymien Alkoholistien (AA) malli on levinnyt kautta maailman kattamaan muitakin addiktioita. Jossain vaiheessa asiasta täytyisi puhua kuitenkin myös niille, jotka ovat häpeässä osallisina. Se ei kuitenkaan ole riskitöntä, koska häpeän paljastamisesta seuraa muutos, eikä mikään ole enää kuten ennen. Usein perheenjäsenet ja muut asianomaiset pystyvät suhtautumaan empaattisesti ja tukemaan prosessissa, mutta joskus joku voi kokea asemansa uhatuksi ja rynnätä puolustautumaan, valitettavan usein leimaamalla paljastajan.

Mitä suurempi häpeä, sitä suuremman yleisön sen paljastaminen tarvitsee. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä merkkihenkilöiden lasten rajut paljastuskirjat: enää ei suostuta kantamaan salaisuutta ja varjelemaan perheen kunniaa, vaan halutaan näyttää millainen hirviö kultaisen ulkokuoren takana oli piilossa. Saattaa seurata rumia loanheittokampanjoita. Sosiaalinen media tekee jokaiselle mahdolliseksi sekä paljastamisen että myös omien salaisuuksien peittämisen kultaiseen kuoreen tavalla, joka ei ollut mahdollista ”vanhaan hyvään aikaan ennen nettiä”. Mitä kaikkea Facebookissa julkaistaan, ja mihin sillä pyritään?

Ihminen on hyvin herkkä välttelemään omaa häpeäänsä mutta tunnistamaan sen muissa, mitä kutsutaan häpeäpeilaukseksi. Kautta maailman myydään päivittäin miljoonittain juorulehtiä, joissa paljastetaan julkkisten mokia ja rikkomuksia. Mitä toisten rypemisen seuraamisella tavoitellaan? Yritetäänkö sillä nostaa omaa asemaa ja varmistaa, ettei itse ole syyllistynyt moiseen, joten oma asema laumassa on turvattu? Tai että muiden huomio suuntautuu pahempiin rikkeisiin kuin mihin itse on syyllistynyt, jolloin voi tuntea olevansa suojassa? Vai voisiko kyse olla siitäkin, että on jollain tasolla tietoinen omasta häpeästään, mutta sen käsitteleminen on niin vaikeaa, että sitä lähestyy takaperoisesti eli osallistumalla muiden häpeän paljastamiseen? Se ei kuitenkaan ole terapeuttinen prosessi, päinvastoin juoruilu vahvistaa häpeätraumaa. Oman häpeän käsittely on aina raskasta ja kivuliasta -- mutta toisaalta mikään ei muistuta sitä helpotusta, joka oman häpeästä luopumisesta seuraa. Ensimmäinen kerta on vaikein, mutta sen jälkeen tunteesta saa otteen helpommin, vähitellen sitä pystyy jo pienimään, ja sen muodostama uhka vähenee. Myöhemmin häpeän pystyy tunnistamaan jo sen noustessa, jolloin sitä ei tarvitse enää paeta ja koteloida. Häpeätyöskentely on kaikkein vaativinta tunneprosessointia, mutta sen aiheuttama hetkellinen ahdistus on silti pienempi paha verrattuna siihen, että antaisi häpeän hallita elämäänsä.

No, oliko tämän jutun kirjoittaminen lopulta niin mahdottoman kauheaa? Välillä oksetti, välillä ahdisti, välillä olin aiheesta hyvinkin etäällä. Esimerkkejä avatessa pystyin liiankin hyvin eläytymään kuviteltuun nöyryyttävään tilanteeseen siksi, että olen itse kokenut joskus jotain vastaavaa -- siis niin sanotusti normaalissa mittakaavassa. En pysty kuvittelemaan, millaista olisi kantaa häpeää omasta osallisuudestaan kouluampumisiin, ihmiskauppaan tai massateloituksiin, vaikka ne ovat nykyäänkin todellisuutta sadoille tuhansille ihmisille ympäri maailmaa. Suojamekanismit toimivat taas: ääriesimerkkien varjolla voin nostaa käteni pystyyn ja samalla sulkea silmäni siltä lähellä olevalta, ihmisenkokoiselta häpeältä, joka koskee minua itseäni. Sen paljastamisesta ja kohtaamisesta voin olla vastuussa vain minä itse.

Hyviä suomalaisesta häpeästä kertovia kirjoja:

Lidman, Satu. 2011. Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena.
Malinen, Ben. 2010. Elämää kahlitseva häpeä. Kirjapaja.
Malinen, Ben. 2012. Häpeän monet kasvot. Kirjapaja.
Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina.

Mistä et halua päästää irti?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Elämänmuutoskirjallisuudessa toistuu usein luopumisen ja irtipäästäminsen käsite. Sillä tarkoitetaan, ettei ihmisen tulisi takertua negatiivisiin ajatuksiin, tunteisiin, ihmisiin ja asioihin. Ajatus on hyvä, sillä onhan päivänselvää, että pahoihin asioihin ripustautuminen aiheuttaa valtavasti vahinkoa. Kuitenkin haitallisillakin toimintatavoilla on syynsä. Jos tukeudutaan puhtaaseen järkeen ja sen avulla työnnetään ikävä asia mielestä pois ja uskotaan, että työ on tehty, päädytään todennäköisesti ojasta allikkoon.

On selvää, että jostain täytyy aloittaa. Jos haluaa eroon helposti tunnistettavasta ja selvärajaisesta addiktiosta kuten tupakasta, päihteistä tai pelaamisesta, yksi ensimmäisistä askelista on ongelman tunnustaminen ja jossain vaiheessa haitallisen toiminnan katkaiseminen.  Se ei kuitenkaan itsessään kanna kovin pitkälle, jos ei selvitä, mihin addiktio tai ongelma liittyy.

Ensinnäkin elämään tulee tyhjiö jätetyn asian tilalle. Addiktio ei koskaan synny tyhjästä, vaan se on psyyken pyrkimys suojautua eli selviytyä vielä riippuvuuttakin pahemmasta pulasta. Kun asian jättää pois elämästään, muutoksen seurauksena nousee todennäköisesti kova ahdistus. Silloin on oltava vahva, jottei palaa takaisin entisiin uomiin tai syöksy täyttämään tyhjiötä jollain toisella riippuvuudella. Olisi käsiteltävä ilmiön taustalla olevat tunnelukot ja pelot eli sen mitä haitallisella toimintatavalla on pyritty "hoitamaan". Ahdistuneena ja vieroitusoireisena se vain saattaa tuntua mahdottoman vaikealta tehtävältä.

Tietyntyyppiset addiktiot ovat melko helposti tunnistettavissa, mutta silti niiltäkin pystyy sulkemaan silmänsä siksi, että oman tilanteen näkeminen ilman selittelyjä ja kaunisteluja on liian kipeää. Kuitenkin hyvin monet vahingollisista riippuvuuksista ovat sellaisia, joita ei voi poistaa elämästä kokonaan. Läheisistä kuuluu huolehtia -- mutta ei oman henkensä kaupalla eikä niin, että koko identiteetti rakentuu huolehtimisen varaan. Terveitä elämäntapoja on järkevä noudattaa -- muttei sortua himokuntoiluun, ortoreksiaan tai liioiteltuun terveydentilan tarkkailuun. Ihmisen täytyy tehdä työtä -- mutta työ ei saisi olla koko elämä. Entäpä toisen ihmisen kautta eläminen? Tai sinänsä terveet kiinnostuksenkohteet, joiden mittakaava ampuu yli? Mihin tahansa elämässä voi takertua ja alkaa elää sen kautta varmistaakseen turvaa, hyväksyntää tai huomiota, paetakseen ahdistusta tai saadakseen elämälleen merkityksen.

Kaikille edellä mainituille vääristymille yhteistä on se, että niiden taustalla on jonkintasoinen tunnetrauma, joka vaikuttaa päätöksiin sekä pienissä että suurissa asioissa. Pahimmassa tapauksessa trauma on päässyt määrittelemään elämää niin paljon, että ihminen kokee olevansa umpikujassa, vailla vaihtoehtoja. Silloin tuntuu, että oman toiminnan muuttaminen on mahdotonta ilman, että tapahtuu jotain vahingollista.

Elokuvissa ja kirjoissa traumasta irtipäästäminen tapahtuu usein kertarysäyksellä teoksen viimeisen kolmanneksen aikana. Eihän kukaan jaksaisi katsoa päähenkilöiden tempoilua saman asian parissa usean tunnin tai satojen sivujen ajan! Todellisuudessa traumakäyttäytymisen tunnistaminen ja siitä vapautuminen on monivaiheinen ja monikerroksellinen prosessi. Se vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin, tapahtuu asteittain, on luonnollista että väliin mahtuu jumihetkiä -- ja ennen kaikkea muutoksella on hyvin monenlaisia seurauksia.

Luin hiljattain ranskalaisen Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi (suom. 2010), josta on tehty myös elokuva. Voin suositella kirjaa monestakin syystä, mutta minulle se oli erityisen merkityksellinen siksi, että sen kautta peilautui eli tuli näkyväksi se, kuinka vaikeaa on päästää irti omista traumaperäisistä uskomuksistaan. Kirjan päähenkilö on köyhässä maalaisperheessä varttunut keski-ikäinen nainen, hienostokiinteistön talonmies rouva Michel. Hän on poikkeuksellisen älykäs, mutta esittää päällepäin stereotyyppistä talonmiestä ja nauttii salaa kulttuurista ja sivistää itseään omaksi huvikseen. Hänen elämäänsä on jättänyt pysyvän jäljen se, että hänen kaunis isosiskonsa tuli rikkaan pojan viettelemäksi, ei-toivotun raskauden takia hylätyksi ja kuoli synnytykseen yhdessä vauvan kanssa. Rouva Michelille syntyi lapsena fiksautunut käsitys siitä, että rikkaiden kanssa veljeilystä seuraa korjaamatonta pahaa, joten jokaisen täytyy pysyä omalla sosio-ekonomisella paikallaan, eikä köyhien tule koskaan haluta tai tavoitella parempaa elämää, vaikka älyn, kauneuden tai erityistaitojen avulla siihen olisikin edellytyksiä. Missään nimessä hän ei usko rakkauteen eikä siihen, että joku voisi hänet nähdä, saati hyväksyä sellaisena kuin hän on. Tarinassa rouva Michel kuitenkin parin viikon aikana yllättäen päästää elämäänsä kaksi ihmistä, jotka kuin ihmeen kaupalla näkevät hänen huolella rakennetun talonmiesroolinsa lävitse. Seuraa ystävyys. Koko traumavyyhti näyttää purkautuvan kahden yhdessä jaetun itkuhetken aikana, ja päähenkilö ottaa valtavan harppauksen kaikilla elämänalueilla. Onneksi romaani ei ole yhtä siirappinen kuin tässä kuulostaa, vaikka tunneprosessi olikin epärealistisesti kuvattu.

Todellisuudessa tunnetrauman käsittely tapahtuu asteittain: tunne, asia ja ilmiö kerrallaan. Vaikka yhtäkkiä saisikin valtavan oivalluksen kuten minä en ole yhtä kuin sisareni (kirjassa se tosin väännettiin rouva Michelille rautalangasta), ei oivallus vielä itsessään johda uudenlaiseen toimintaan. Oivallus parhaimmillaan johtaa haluun muuttaa omaa toimintaansa, ja vähitellen, monentasoisen kypsymisen ja päätöksenteon kautta elämä alkaa kuin alkaakin muuttua. Tulokseen ei päästä suoraan, vaan valtaisan ahaa-elämyksen seurauksena täytyy ensin tapahtua tunnetyöskentelyä  ja tunneidentiteetin vahvistumista. Oivallus muuttuu todelliseksi vasta peilausten kautta, ja muiden ihmisten reaktiot ovat ikään kuin testi, jonka avulla pääsee tutkimaan sitä, miten ”uusi minä” toimii. Vanhat pelot ovat syvällä, ja niistä pääse kertaheitolla eroon ainoastaan elokuvissa tai fantasioissa. Jos on aina kuvitellut olevansa jollain tapaa muita huonompi, ei itsetunto noin vain eheydy tuntien tai edes viikkojen ja kuukausien aikana. Se rakentuu vähitellen lukuisien kokemusten kautta, kun saa varmuutta siitä, että pystyy seisomaan uuden minänsä takana myös vastoinkäymisissä.

Rouva Michelin tavalla käyttäytyviä on maailmassa pilvin pimein. Vaikkei piilottelisi koko elämäänsä erakkona tai esittäisi peiteroolia, voi monenlaisissa asioissa tietoisesti rajoittaa itseään aivan turhaan. Vääristynyt käsitys, esimerkiksi huono itsetunto (en minä kuitenkaan pysty, minä aina epäonnistun) syntyy jonkintasoisen tunnetrauman seurauksena: yleensä ihminen on jo lapsuudessa jäänyt vaille tukea tilanteessa, jossa sitä olisi pitänyt saada. Joskus trauma jää täysin käsittelemättä ja aiheuttaa koko elämään vaikuttavan tunnelukon kuten Rouva Michelin kohdalla. Kun kantaa suurta salaisuutta, jota ei uskalla edes itse ajatella, oma identiteetti rakentuu salaisuuden varjelun varaan. Varjoelämä ei ole tervettä, eikä kenenkään tarvitsisi sellaista elää. Kun haluaa ja uskaltaa pysähtyä, alkaa umpikujassakin vähitellen erottaa vaihtoehtoja, joita ei aiemmin ole nähnyt. Edessä on suuri työ, mutta se tuo mukanaan mahdollisuuden aivan erilaiseen elämään. Tommy Hellsten kiteytti asian aikoinaan niin hyvin, ettei sitä sen tiiviimmin enää pysty sanomaan: Saat sen mistä luovut!

Tiedätkö, kuka olet?

Terve identiteetti on oman elämän suurin asia

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Identiteetti on vakavalta ja ammatilliselta kalskahtava sana, joka harvemmin esiintyy arkikeskusteluissa. Vai milloin olette viimeksi kysyneet toiselta: ”Mitkä ovat identiteettisi tärkeimmät osatekijät?”

Identiteetti on eräs yksilöpsykologian peruskäsitteitä. Sillä tarkoitetaan yksinkertaistaen minuutta eli ihmisen käsitystä itsestään. Oikeastaan ei tarvitse edes sanoa ”yksinkertaistaen”, sillä tuon tiiviimmin asiaa ei enää voi määritellä. Kun identiteetti on terve, ihminen on sinut itsensä kanssa. Sen sijaan kun aletaan tarkastella sitä, mikä on ihmisen käsitys itsestään, joudutaan katsomaan heti moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Miten minuus muodostuu? Mitkä asiat siihen vaikuttavat ja miksi? Mistä identiteetti koostuu? Miten voi tietää tai olla tietämättä, kuka oikein on?

Minuus on laaja kokonaisuus, johon vaikuttavat sekä synnynnäiset ominaisuudet että elämän aikana kertyneet kokemukset. Voidaan puhua esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä, kehoidentiteetistä tai seksuaalisesta identiteetistä. Myös ryhmillä on identiteetti, jolloin ammatillinen, etninen, paikallinen, uskonnollinen, sosiaalinen tai terveydentilan, iän tai muun ominaisuuden perusteella määrittyvä yhteisö näkee itsensä tietynlaisena suhteessa muihin ryhmiin ja maailmaan yleensä.

Identiteetti ei ole kiveen hakattu, vaan se, miten kukin meistä itsensä näkee, vaihtelee tilanteen mukaan. Joskus kuulee jonkun parkaisevan: ”Minulla on ihan kauhea identiteettikriisi!” Vaikkei pystyisikään vastaamaan kysymykseen siitä, kuka pohjimmiltaan on tai määrittelemään elämänsä tärkeimpiä asioita, identiteetti on silti olemassa -- häiriönä. Terve identiteetti on joustava: ihminen niin sanotusti tuntee itsensä, tietää mitkä asiat ovat itselle hyväksi tai pahaksi, arvostaa itseään ja osaa pitää itsestään huolta. Tämä heijastuu tasapainoisena käyttäytymisenä suhteessa muihin ihmisiin sekä myös erilaisissa valintatilanteissa ja kriiseissä. Mitä vakaampi identiteetti on, sitä vähemmän ihminen kokee tiukassa paikassa, että koko hänen maailmansa romahtaa.

Tunteiden dynamiikassa (TUDY) puhutaan tunneidentiteetistä, joka on edellä mainittua yleistä minäkuvaa hieman laajempi käsite. Jos yrittää kiteyttää sen jotenkin, voi sanoa vaikka että tunneidentiteetti on kehittynyt silloin, kun tunnetyöskentely  sujuu hyvin. Tällöin ihminen on yhteydessä ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja kehoonsa. Hän tiedostaa elämäntapahtumien  ja tunneperimän  vaikutukset, hyväksyy ne osana omaa kehitystään, eikä jää traumojensa vangiksi. Voi ajatella, että ihminen on sekä sisäisesti että ulkoisesti kaikenlaisissa tilanteissa terve aikuinen, jolla on suhteellisuudentajua, ja joka pystyy pitämään yllä sisäistä turvaa silloinkin, kun nousee syystä tai toisesta pelkoja, vihaa ja muita tunteita. Todellisuudessa täydellistä tunneidentiteettiä ei ole, koska elämä ei ole täydellistä. Kuitenkin mitä terveemmällä pohjalla tunneidentiteetti on, sitä joustavammin ja rehellisemmin pystyy käsittelemään omat virheensä, jolloin tapahtuu vähemmän ylilyöntejä, uupumista ja muuta oireilua.

Kun tietää kuka on, mitä haluaa ja uskaltaa toimia sen mukaan, pystyy elämään omaa elämäänsä. Yhteen virkkeeseen tiivistettynä se kuulostaa kliseiseltä sanahelinältä. Kuitenkin tiedämme omalta kohdaltamme, kuinka helposti pienemmissä ja vähän suuremmissakin asioissa ajautuu tilanteisiin, joita ei voi kuvailla muuten kuin en pystynyt olemaan oma itseni tai olin näkymätön tai elin jonkun toisen elämää. Syystä tai toisesta olosuhteet ovat muokanneet meitä niin, että toimimme haitallisella tavalla. Meillä ei ole ollut kykyä, rohkeutta tai taitoa tunnistaa ja muuttaa toimintamalleja, joilla vahingoitamme sekä itseämme että muita. Seksuaalisen ja sukupuolisen identiteetin piilottamisen yhteydessä puhutaan kaapissa olemisesta. Jos joutuu esittämään jotain muuta kuin mitä oikeasti on, ei ole mahdollista voida kovin hyvin. Kaapissa tai lokerossa voi olla monen muunkin asian suhteen. Joku esimerkiksi elää pelkästään ammattikuvansa tai vanhemman roolinsa kautta, jolloin identiteetti jää yksipuoliseksi ja aiheuttaa määrittelemätöntä ahdistusta.

Erilaiset häiriöt ja riippuvuudet kertovat siitä, että identiteetti ei ole terveellä pohjalla. Esimerkiksi addiktin elämää hallitsee addiktio, juoppoa vie viina, syöppöä ruoka ja työppöä työ, ja ihminen vain raahautuu perässä yrittäen jotenkin selviytyä. Joku saattaa olla ylikiltti ja suorittaa koko ikänsä siksi, että pelkää tulevansa hylätyksi. Taustalla on todennäköisesti hylkäämiskokemuksia, sisäistä turvaa ei ole muodostunut, eikä ole tullut kokemuksia siitä, että olisi arvokas ja tärkeä ilman suorittamistakin. Joku toinen taas saattaa olla mielestään aina oikeassa, ja ongelmien syy löytyy joka kerta muista. Tällöinkin minäkuva on häiriintynyt: jostain syystä henkilö asettaa itsensä jatkuvasti muiden yläpuolelle.

Muutos edellyttää sitä, että ihminen itse tunnistaa elämässään asioiden olevan vähän hassusti. Kaikki tunnetyöskentely vahvistaa tunneidentiteettiä, vaikkei tunneidentiteetin vahvistamista sanana mainittaisikaan. Kun tulee tietoiseksi tämän hetken, elämänkaarensa ja tunneperimänsä tapahtumien yhteyksistä tunne, asia, henkilö tai tapahtuma kerrallaan, rakentumista tapahtuu automaattisesti. Silmät saattavat avautua yhdellä kertaa, jolloin tuntuu käsittämättömältä, että on antanut jonkin tietyn tapahtuman tai henkilön vaikuttaa itseensä niin paljon ja tehnyt sen seurauksena tyhmiä, jopa vaarallisia valintoja.

Kun tunneidentiteetti on kunnossa, pystyy seisomaan omilla jaloillaan ja elämään omaa elämäänsä. Koska elämme tässä ja nyt, voimme myös vaikuttaa elämäämme tässä ja nyt. Voi ottaa hetkeksi oman elämänsä suurennuslasin alle ja vastata kysymykseen Kuka minä olen? Millainen minä haluan olla? Elänkö itseni näköistä elämää? Jokin asia saattaa nousta heti esille, pieni tai suuri. Voiko siihen vaikuttaa? Elämä on liian lyhyt siihen, että kannattaisi elää väärissä kengissä.

Mitä tunnetaideterapia on ja mitä siinä tapahtuu?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty ilmiöitä, jotka tulevat esiin tunnekehohoitojen yhteydessä. Hoitomenetelmiä itsessään ei ole kuvattu tarkemmin, koska... Niin, miksi? Jokainen hoitokerta on erilainen, ja hoito etenee aina asiakkaan tilanteen eikä terapeutin ennalta päättämän kaavan mukaan. Hoitoon vaikuttaa moni asia kuten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yleensäkin. Vaikkei tyypillistä hoitotilannetta pysty määrittelemään, ei se silti tarkoita, etteikö tunnekehohoidoista voisi kirjoittaa. Koska hoitomuodot ovat erityyppisiä, keskityn tässä tekstissä tunnetaideterapiaan, ja myöhemmin on vyöhyketerapian vuoro.

Tunnetaideterapia (TTT) on yksi Antti Pietiäisen Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa kehittämistä kokonaisvaltaisista tunnekehoterapioista. Modernin ja psykologisen vyöhyketerapian  eli tunnevyöhyketerapioiden (TVT) tavoin myös TTT perustuu tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun menetelmään, jossa tarkastellaan tunteiden ilmenemistä myös kehollisesti.

Kaikki tunnekehoterapiat on tarkoitettu täydentäviksi hoidoiksi, ei korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Jos asiakkaalla on  lääkärin hoitoa vaativa sairaus, tunnekehoterapeutti työskentelee yhdessä hoitavan tahon kanssa. Vakavat mielenterveysongelmat kuten vaikea masennus, bipolaarihäiriö tai skitsofrenia ovat este tunnetaideterapialle, sillä hoitoreaktiot saattavat olla liian rajuja.

Vaikkei tyypillistä TTT-asiakasta olekaan, on hoitoon hakeutuville monesti yhteistä se, että epämääräiset keho- tai mielialaoireet ovat jatkuneet pitkään, eikä niihin tunnu löytyvän helpotusta. Elämäntilanne koetaan jollain tapaa pysähtyneeksi tai näköalattomaksi. Joskus asiakas kertoo, että elämässä kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti on jatkuva, lievä ahdistus, jolle ei löydy syytä eikä kohdetta. Oireet eivät kuitenkaan ole niin vakavia, että pitäisi hakeutua psykologin tai lääkärin puheille.

Juuri näitä vaikeasti tavoitettavia tunteita lähdetään TTT-hoidossa tarkastelemaan. Uuden asiakkaan kohdalla tehdään aina ensiksi alkuhaastattelu, jossa kartoitetaan elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. Tässä edetään aivan kuten Tunnetyöskentelyn ABC:ssä kuvattiin, eli kiinnitetään huomiota ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Tärkeää on katsoa tilannetta myös laajemmin. Millaisessa ympäristössä asiakas elää, mitä kuormitustekijöitä ja mitä voimanlähteitä hänellä on? Mikä on hänelle tyypillinen tapa reagoida stressiin, pelkoon, uhkaan tai kipuun? Terapeutin tulee myös kysyä, mikä sai hakeutumaan hoitoon juuri nyt: Mikä asia elämässä on se, johon toivoisi helpotusta tai muutosta?

Usein jo tavoitteen -- vaikka sana kalskahtaakin suorittamiselta -- sanominen ääneen auttaa jäsentämään tilannetta. Asiakas saattaa itsekin hämmästyä todetessaan esimerkiksi, ettei hän kerta kaikkiaan enää halua kuluttaa voimiaan työpaikan henkilöristiriitojen takia. Jo tässä vaiheessa nousee esiin tunne, usein yllättävänkin voimakkaana. Jos asiakas taas on niin sanotusti järkitilainen eli puhuu asioistaan objektiivisesti, kuin ei olisi niihin itse osallinen, ei tunnetta lähdetä puristamaan ulos väkisin. Jokaisen tunneprosessi on omanlaisensa. Joskus kuluu useampi hoitokerta ennen kuin asiakas alkaa luottaa siihen, että hänen tunteensa todella ovat sallittuja. Vasta sitten hän uskaltaa heittäytyä ottamaan vastaan esimerkiksi pettymyksen, turhautumisen tai pelon tunteen.

Jos tunteesta on vaikea saada kiinni, on hyvä tehdä tunneliikuntaharjoitus ennen maalaamista. Se on kevyttä venyttelyä, pyörittelyä, hiljentymistä ja kehotuntemuksiin keskittymistä. Kehoon ankkuroituminen auttaa pääsemään pois suorittavasta ja analysoivasta järkitilasta -- ei ole kovin hedelmällistä tehdä järkimaalauksia. Toisaalta jos tunne loistaa poissaolollaan liikunnan jälkeenkin, on siihen syynsä. Se on merkki voimakkaasta tunnelukosta, pelosta hoitotilannetta ja tunteen kohtaamista kohtaan. Vaikkei tunnetta ottaisikaan vastaan, asian lähestyminen käynnistää jonkinasteisen prosessin joka tapauksessa. Syvästi järkitilainen suorittaja voi kokea epäonnistuneensa, kun ei ”osannut” tunnemaalata. Voi nousta ahdistus, ja joku voi tuntea jopa vihaa terapeuttia kohtaan jouduttuaan epämukavaan tilanteeseen, jota ei voinut hallita tutuilla keinoillaan. Tässä vaiheessa tarvitaan kärsivällisyyttä, aikaa ja rohkeutta. Asiakas itse päättää, jatkaako vai ei. Terapeutti ei saa koskaan kiirehtiä eikä varsinkaan painostaa, koska kukaan ei voi eikä saa päättää toisen puolesta, missä tahdissa hän omia asioitaan käsittelee.

Jos tunne nousee jo haastattelun aikana, on hyvä siirtyä maalaamaan heti. Terapeutti ei anna työlle aihetta tai mitään muutakaan ohjetta, vaan tarkoituksena on maalata senhetkinen tunnetila tai asia, joka tunteeseen liittyy. Jos asiakas on tullut hoitoon vaikkapa siksi, että pelkää masentuvansa kroonistuneen kiputilan takia, hän saattaa tietää jo sisään tullessaan haluavansa maalata oman kipunsa. Joskus asiakkaalla voi olla selvä mielikuva väreistä tai muodoista. Joskus taas paperille tulee yllättäen jotain, joka onkin juuri sitä mitä pitkin -- eikä maalarilla ole aavistustakaan, miten hän osasi asian väreillä tavoittaa.

Asiakas valitsee värin tai värit, jotka sillä hetkellä parhaiten vastaavat ajatuksia, tunteita ja kehotuntemuksia. Jos mikään ei tunnu sopivalta, voi värit valita silmät kiinni. 1-3 väriä on hyvä määrä aluksi, lisää voi hakea maalauksen etenemisen mukaan. Maalia laitetaan pieni määrä paletille, mistä sitä on helppo levittää suurelle paperille. TTT:ssa maalataan yleensä käsin, jotta työskentely olisi mahdollisimman fyysistä, kehollista. Kämmenistä välittyy sensorisia tuntemuksia aivoihin, ja se auttaa avaamaan tunnetta paremmin. Jos käsin maalaaminen tuntuu vaikealta, voi aina käyttää pensseliä, sientä tai muuta apuvälinettä. Jos mahdollista, maalataan seisten, jotta selkä olisi suorassa ja asento mahdollisimman rento ja vapaa. Maalatessakin kannattaa välillä verrytellä, jos olo tuntuu hankalalta. Lukkiutunut asento välittyy helposti työhön.

Tunnemaalauksessa unohdetaan kaikki, mitä koulun kuvaamataitotunnilla opittiin! Tunnevärioppi on melko löyhä: värien tunnemerkitys on aina yksilöllinen. Jollekulle kirkas sininen voi olla surun väri, jollekin toiselle se "omin" väri, jossa tuntee lepäävänsä. Silläkään ei ole väliä, onko kuva esittävä vai ei. Tarkkuuteen ja viimeisteltyyn jälkeen ei pyritä, koska tällöin maalaaminen muuttuu helposti suorittamiseksi. Usein luonnosmaiset, ”kömpelöt” kuvat sisältävät enemmän tunnetta ja paljastavat aiheen aidompana. Maalaamisessa ei ole oikeaa eikä väärää. Jos joku on taiteellisesti lahjakas, hän saattaa tehdä minuutissa esteettisesti upean maalauksen. Vastaavasti joku, joka arastelee kaikkea kuvallista ilmaisua, voi saada aikaan henkeäsalpaavan värimyrskyn, joka heijastelee täsmälleen sisäistä tunnetilaa.

Itkeminen, nauraminen, huutaminen ja kaikki muutkin tunteenpurkaukset ovat sallittuja. Maalaaminen voi kuitenkin olla hiljaista, keskittynyttä työskentelyä ja silti avata tunnesolmuja ihan yhtä paljon. Tunnereaktioita ei pidä metsästää: reaktio tulee jos on tullakseen.

Tunnemaalauksessa voi käsitellä vain yhden tunteen tai aiheen kerrallaan, niihin liittyvät muut asiat tulevat kyllä aikanaan. Liika kiirehtiminen tai suorittaminen saattaa pysäyttää koko tunnetyöskentelyn. Joskus voi tulla  tunne, että haluaisi maalata isoja ja merkittäviä asioita eikä tyhmiä pieniä juttuja, jotka "eivät liity mihinkään". Usein kuitenkin on niin, että näennäisen merkityksetön muistikuva tai yksityiskohta avaakin reitin juuri siihen ongelmaan, joka sai ihmisen hakeutumaan TTT-hoitoon. Elämä ei ole loogista, eivätkä asiat tapahdu selvärajaisen kaavan ohjaamana, ja tunteidemme kautta näiden asioiden linkittyminen toisiinsa näyttää usein suorastaan kaoottiselta.

Kun maalaus on valmis, asiakas kertoo työstään. Tässä on ehkä suurin ero muihin taideterapiasuuntauksiin. TTT:ssa terapeutti ei koskaan tulkitse tai selitä maalausta, vaan maalari on ainoa joka tietää, mitä  kuvassa on. Työtä ei arvostella tai korjata, sillä se on tunneteos eikä taideteos, ja siinä oleva tunne -- olipa se mikä tahansa -- on arvokas ja hyväksyttävä. Usein terapeutti maalaa asiakkaan kanssa, osittain siksi että se auttaa asiakasta keskittymään. Terapeutin maalaus on aina peilausta asiakkaan kertomista asioista, ja asiakas saa terapeutin työtä katsomalla yhden peilauspinnan (ks. tunnepeilaus) lisää, näkee siinä monesti jotain, mikä saa oivaltamaan jotain uutta omasta tunneprosessista. Jos asiakas haluaa mieluummin työskennellä yksin, terapeutti antaa hänelle rauhan.

Maalaus itsessään ei ole koko tunnetyöskentelyn ydin vaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka syntyvät maalatessa ja varsinkin sen jälkeisessä purkutilanteessa. Voi olla hyödyllistä kirjoittaa ajatukset itselleen ylös heti maalaamisen jälkeen, ja monesti se avaa näkemään, mitä muuta aiheeseen liittyy. Jos suullinen purku on vaikea aloittaa, voi lähteä liikkeelle siitä, millä perusteella valitsi värit, miltä maalaaminen tuntui, mitä paperille tuli ensin, missä vaiheessa väreistä ja muodoista syntyi johonkin tapahtumaan, henkilöön, asiaan tai tunteeseen liittyvä kokonaisuus. Tunnemaalaaminen on harvinaisen yksinkertaista, ja sen toimintamekanismi on automaattinen: kun rauhoittuu katsomaan omaa työtään, se näyttäytyy erilaisena kuin maalaamistilanteessa. Usein maalaaja pystyy heti kertomaan, mitä kuvassa tapahtuu. Joskus kuva ei aukea sitten millään, ei vain löydä mitään tilannetta, aihetta tai edes tunnetta väreille ja muodoille. Tällöin oivallus on vasta tulossa, se saattaa saada jäsentyä ajatukseksi vasta päivien päästä, seuraavalla TTT-käynnillä, joskus jopa unessa.

Edellä käsiteltiin yksilömuotoista hoitoa, mutta itse asiassa TTT kehitettiin alunperin ryhmämetodiksi. Ryhmätilanteessa tunteiden dynamiikka vahvistuu, koska jokainen reagoi muiden tunnepuheeseen ja reaktioihin maalauksen aikana. Ryhmässä on myös mahdollisuus työstää tehokkaammin juuri yhteisöön kuulumiseen liittyviä tunteita kuten ulkopuolisuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Kun niistä pystyy puhumaan muille, ja ne saa maalatuksi ja puretuksi toisten läsnäollessa, syntyy korjaava kokemus. Ryhmä antaa jokaisen jäsenensä tuntea ja purkaa asiansa juuri sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyntä ja varmuus vahvistavat, eivätkä ikävät kokemukset tunnu enää yhtä raskailta.

TTT:ssä käytetään maalien lisäksi myös hiiltä, liituja ja savea. Maalaaminen on kuitenkin ylivoimaisesti yleisin menetelmä, sillä värit sisältävät enemmän informaatiota kuin esimerkiksi hiili. Savimuovailu taas on syvästi sensorinen, rauhoittava tapa työstää, se toimii samalla tavalla kuin lasten muovailuvaha. Hermostunut ja stressaantunut asiakas rauhoittuu työstäessään savea jo tunnepuheen aikana. Samoin savea voi käyttää, jos maalaus nostaa rajun tunnereaktion. Kun purkaessa muovailee savimöykkyä, olo jäsentyy ja maadoittuu. Ei ihme että savea käytetään paljon neurologisessa ja psykiatrisessa toimintaterapiassa.

Kuinka usein tai pitkään TTT:ssä pitäisi käydä? Kun tunnetyöskentelyyn pääsee sisään, itsetuntemus kasvaa, ja on helppo määritellä tuen tarve. Valtaosa prosessista tapahtuu joka tapauksessa omassa kehossa, ja kotona voi avata tunteita tunneliikunnalla, kirjoittamalla, piirtämällä tai maalaamalla ilman hoitokäyntejä. Joku käy säännöllisesti esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ikään kuin katsomassa, miten tunnepuolella kulloinkin menee. Joku toinen hakeutuu TTT-hoitoon silloin, kun tuntee tarvitsevansa ulkopuolista tukea jossain tietyssä ongelmassa. Elämän murroskohdissa kuten avioeron, kuolemantapauksen, työttömäksi tai eläkkeelle jäämisen yhteydessä, parin kolmen käynnin jaksosta saattaa olla suuri apu siinä, ettei jämähdä ikäviin tunteisiin ja esimerkiksi masennu.