![]() |
Kuva: Pieta Voipio 2017. |
Aiemmin tässä blogissa on viitattu sekä tunnetaideterapian (TTT) että tunnevyöhyketerapian (TVT) taustalla olevaan tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun teoriaan, joka käsittelee ihmistä kokonaisvaltaisesti huomioiden kehon, ajatukset ja tunteet. Kehoreaktioista ja tunnetyöskentelystä blogissa on kirjoitettu hyvinkin yksityiskohtaisesti.
Tunteiden dynamiikka
on eräs tapa kuvata tunteita ja niiden yhteyttä kehoon ja tietoisiin
ajatuksiin. TUDY alkoi kehittyä jo 1980-luvulla, kun Antti Pietiäinen havaitsi, etteivät klassinen vyöhyketerapia,
akupunktio ja muut hänen opiskelemansa kehohoitomenetelmät ottaneet tarpeeksi huomioon
tunteiden vaikutusta kehoon ja ajatuksiin ja päinvastoin. Pietiäinen alkoi
tutkia tunteita tarkemmin ja kehitti ensin modernin vyöhyketerapian (MVT) ja
myöhemmin psykologisen vyöhyketerapian (PVT), joita hän ryhtyi opettamaan Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa.
Vaikka molemmissa hoidetaan kehoa kokonaisvaltaisesti, eroavat MVT ja PVT
toisistaan niin, että PVT:ssä huomioidaan enemmän henkilön elämäntapahtumien ja tunneperimän yhteys kehoreaktioihin, kun taas MVT:ssä
keskitytään tähän hetkeen. Nyttemmin MVT ja PVT on yhdistetty
tunnevyöhyketerapiaksi (TVT), mutta hoitojen sisältö on nimenmuutoksesta
huolimatta sama. Vyöhyketerapiakokemusten ja TUDY-teorian pohjalta Pietiäinen kehitti
myös ensin tunnekouluksi kutsutun ryhmämetodin, josta jalostui muutama vuosi
sitten tunnetaideterapia (TTT), joka toimii sekä yksilö- että ryhmämenetelmänä.
Kehotunnehoidoista
tulee muistaa, että ne ovat täydentäviä
hoitoja, eivätkä missään nimessä
korvaa lääketieteellistä hoitoa. Vaikka seuraavassa puhutaan tunnetason
traumoista, niillä ei tarkoiteta vakavaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista
haittaa aiheuttavia traumoja samassa mielessä kuin esimerkiksi traumaterapiassa
posttraumaattisen stressihäiriön yhteydessä.
Esimerkiksi vaikea masennus, bipolaarihäiriö, dissosiaatiohäiriö ja
skitsofrenia ovat tunnekehohoitojen kontraindikaatio eli este hoidolle. Sama
koskee vakavia fyysisiä sairauksia. Kairon Instituutin kouluttamilta
terapeuteilta vaaditaan myös Luontaislääketieteen Keskusliiton (LKL) edellyttämät peruslääketieteelliset opinnot, ja
he ovat sitoutuneita LKL:n eettisiin periaatteisiin.
Vaikka Pietiäisen tapa kuvata poikkeaakin aiemmista kokonaisvaltaisista selitysmalleista, TUDYssa ei ole keksitty pyörää uudelleen: ihminen on aina ollut kehon, järjen ja tunteiden
kokonaisuus. Näin siitäkin huolimatta, että länsimaissa viimeiset 300 vuotta
vallalla ollut dualistinen ihmiskäsitys on tehokkaasti erottanut mielen ja
kehon toisistaan. Aiemmin mielen ja kehon yhteydestä on puhuttu kutakuinkin vain arkikokemuksessa, uskonnoissa
ja taiteissa, 1900-luvulla taas psyyketaustainen fyysinen oirelu sai lääketieteessä nimen psykosomatiikka. Vaikka psyykkisten tekijöiden merkitystä ei kukaan
enää kiistäkään, on tutkimus osoittautunut hankalaksi -- miten tarkalleen
ottaen erotellaan psyykkiset ja somaattiset tekijät ja niiden merkitys? Esimerkiksi sensomotorisessa psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa ihmistä käsitellään kokonaisuutena, ja tulokset ovat olleet hyviä. Aivokuvantamismenetelmät
ja Big Datan käyttö ovat laajentaneet psykiatrian, neurologian ja genetiikan alaa ja tuottaneet yhä enemmän
tietoa siitä, kuinka tunteet kehossa ilmenevät ja miten ne vaikuttavat. Epigeneettisyys on haastanut pitkään vallalla olleen käsityksen siitä, että vain fyysiset ominaisuudet voivat periytyä, mikä avaa ymmärrystä tunneperimään.
Pietiäinen oli siis aikaansa edellä kuvatessaan ilmiöitä, joille on vasta nyt
alkanyt löytyä tieteellisiä selityksiä. Vaikka Kairon on kouluttanut satoja terapeutteja,
ja tuhannet asiakkaat ovat saaneet tunnetyöskentelystä apua omiin jumeihinsa ja
epämääräisiin lieviin oireisiinsa, ei kehotunneterapioista ole kirjoitettu Suomessa juuri mitään. Parhaillaan HUSissa käynnissä oleva vauvojen koliikin hoitovyöhyketerapialla on ensimmäinen tiedeyhteisön
kanssa toteutettava tutkimus. Tietoa tarvittaisiin ehdottomasti
lisää!
Pietiäinen avaa
TUDY-käsitteitä teoksessaan Tunne,
antitunne, perimä – johdanto tunteiden dynamiikkaan (Natura Medicina,
2014), joka on samalla myös poleeminen esitys yhteiskunnasta, jossa tunteiden
kieltäminen on vallalla. Kirja ei ole itsehoito-opas, eikä siinä käsitellä esimerkiksi
asiakastapauksia, vaan siinä keskitytään enemmänkin siihen, mitä tunteiden tukahduttamisesta
seuraa sekä yksilön että erilaisten yhteisöjen tasolla.
Tunteiden dynamiikan
ydin on kehomuistissa, jonne ihmisen kokemukset
tallentuvat. Fyysisiä, mentaalisia ja emotionaalisia kokemuksia ei lopulta
pysty erottelemaan toisistaan, ja mitä voimakkaampi kokemus on, sitä syvempi on
myös muistijälki. Tämä johtuu parasympaattisen hermoston laukaisemista
fysiologisista muutoksista, jotka voimakas pelko saa aikaan. Ajatus on tuttu
mm. traumaterapiasta, jossa traumaattisia kokemuksia käsitellään usein
kognitiivisen psykoterapian lisäksi fyysisillä harjoituksilla. TUDYn mukaan
tunnetasolla käsittelemätön trauma aiheuttaa kehossa niin sanotun tunnelukon, joka heijastuu sekä käyttäytymiseen
että elimistöön. Näiden lukkojen hallitsemaa vääristynyttä toimintaa lähestytään
TUDYssa nimenomaan tunnetason kautta: trauma vinouttaa aidon tunteen niin sanotuksi antitunteeksi.
Tunnekokemuksia ja –lukkoja kartoitetaan elämänkaarityöskentelyllä,
ja vähitellen alkavat erottua tunnetason muutokset ja vääristymät.
Mikä sitten on aito
tunne ja mikä antitunne? Pietiäisen jaottelussa näkyy TUDYn käyttötarkoitus
terapiatyössä, sillä näkökulma on -- mitäpä muutakaan -- traumalähtöinen. Ajatuksena
on, että iloa, onnea, rakkautta ja muita positiivisia tunteita ja niiden jättämiä muistijälkiä ei erityisemmin
tarvitse työstää. Sen sijaan tilanteet, joissa koetaan pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja/tai häpeää, aiheuttavat käsittelemättöminä tunnetrauman eli tunnelukon,
jonka vääristää aidon tunteen antitunteeksi. Surun, epävarmuuden, kateuden,
inhon ja muiden negatiivisten tunteiden katsotaan pohjautuvan edellä
mainittuihin neljään päätunteeseen.
Pelko
ei suotta ole TUDY-mallissa ensimmäisenä tunteena, sillä kiellettyjen, lukossa olevien
asioiden kohtaaminen herättää ahdistuksen, jonka takana on pelko. Se on
eloonjäämisen kannalta välttämätön tunne, jonka tehtävänä on laukaista hyökkää
tai pakene -refleksi, käynnistää tietyt fysiologiset toiminnot vaaratilanteesta
selviytymiseksi. Sen ei kuitenkaan pitäisi jäädä päälle, mutta näin tapahtuu
helposti, jos oman pelon joutuu kieltämään. Enhän
minä voi olla niin heikko! Kyllä minä järjellä tämän asian handlaan! Jokaisella
on jonkintasoisia pelkoja, jotka useimmiten juontuvat jo lapsuudesta, ja ne
voivat liittyä pieniin tai suuriin tapahtumiin. Kun pelkoa ei sen noustessa
tilanteessa hyväksytä, vaan se täytyy piilottaa (Ei siellä mitään pelättävää ole! Älä nyt ole tuollainen arkajalka!
Pojat eivät pelkää!), sen käsitteleminen voi olla vaikeaa myöhemminkin.
Pelon torjuminen aiheuttaa tunnelukon, joka TUDY-käsitteillä määriteltynä on aidon
pelon kieltävä antitunne, tässä tapauksessa antipelko,
joka ilmenee joko arkuutena tai uhkarohkeutena. On helppo ajatella, että
esimerkiksi kiusattu käpertyy nurkkaan ja alkaa pelätä omaa varjoaankin. Äärimmillään
pelkotrauma voi johtaa fobioihin, paniikkihäiriöön ja muihin elämää rajusti
rajoittaviin häiriöihin. Uhkarohkeus taas on arkuuden vastakohta, toinen
ääripää eli polariteetti. Miksi
joillakin ihmisillä on tarve huvikseen hypätä korkeista paikoista tai sukeltaa
jään alla ilman laitteita? Onko se pelon voittamista, omien rajojen
koettelemista? Pelkotrauma ei kuitenkaan tule kohdatuksi voittamalla, sillä silloin keskitytään pelon torjumiseen, yritetään
saada pelko hallintaan. Todellisuudessa on juuri päinvastoin: edelleen pelko
hallitsee ihmistä. Oman pelon kohtaamisesta tekee vaikean se, että täytyy
myöntää olevansa heikko, keinoton, pieni, lamaantunut, mikä ei sovi vahvalle järki-ihmiselle,
etenkään suorittajalle. Kun epävarmuuden uskaltaa ottaa vastaan ja
kestää, mahdollisesti useammankin kerran eri tapahtumiin ja tilanteisiin
liittyen, vähitellen antipelkokäyttäytyminenkin vähenee.
On vaikea kuvitella
tilannetta, jossa ihminen tuntisi suurta pelkoa ilman, että tilanteeseen
liittyy jollain tavalla myös viha.
Pienen lapsen kohdalla se kohdistuu lopulta vanhempiin tai muihin aikuisiin: Olisin tarvinnut tukea ja syliä! Minua ei
olisi saanut jättää yksin pelkäämään! Jos lapsi tulee hylätyksi eikä pysty
purkamaan pelkoa, hän painaa myös vihan sisäänsä, jolloin se vääristyy antivihaksi. Terve viha liittyy itsesuojeluun, omien rajojen asettamiseen,
itsensä arvostamiseen. Kun se tukahtuu, se muuttuu aggressioksi tai
katkeruudeksi, joka vaikuttaa ihmiseen niin ajatusten, tunteiden kuin kehonkin
tasolla. Äärimmillään antiviha on ylikiltteyttä, jossa ihminen antaa kävellä
ylitseen mennen tullen tai päätöntä raivoa, jotka molemmat aiheuttavat haittaa
myös ympäristölle. Aikuinen järki-ihminen torjuu vihantunteen olemalla
”suhteellisuudentajuinen”: Ei tuosta nyt
kannata pillastua! Se on vain tuon toisen mielipide, en ota siitä itseeni.
Kuitenkin lieväkin ohitetuksi tai alistetuksi tuleminen töksähtää
vihatraumaisella herkkään kohtaan, ja kun pahan tunteen kieltää tai nielee, se
vahvistaa antitunnemallia eli syventää katkeruutta, joka usein purskahtaa ulos
aggressiona jossakin muussa tilanteessa. Terveen vihan ilmaiseminen ei
tietenkään tarkoita riehumista tilanteessa, jossa kokee jonkun astuvan ylitseen
– sinänsä viha onkin hieman harhaanjohtava sana tässä yhteydessä, sillä aito
viha on käytännössä rajojen asettamista, sitä että osaa sanoa ei.
Kuten pelko ja viha
liittyvät yleensä toisiinsa, on niihin yhteydessä myös syyllisyys. Se on yhteisöllinen tunne, jonka tarkoituksena on
säädellä käyttäytymistä laumassa siinä missä häpeänkin. Syyllisyys liittyy
oikeaan ja väärään, siihen ovatko omat toimet oikein vai eivät, ja sikäli ne
ovat kulttuurisidonnaisia, kodin, koulun, yhteiskunnan sääntöjen määrittelemiä.
Tässäkin yhteydessä sana 'syyllisyys' johtaa ajatukset johonkin negatiiviseen. Terve syyllisyys käsitetään TUDYssa
kuitenkin juuri oman toiminnan rehelliseksi arvioinniksi, kyvyksi myöntää omat
virheensä ja oma osallisuutensa tapahtumiin. Antisyyllisyyttä sen sijaan on
näiden kieltäminen eli ylilyöty syyllistyminen (kaikki maailmassa on minun syytäni!) tai syyllistäminen (minä olen syytön, kaikki johtuu vain noista
muista!). Omaa toimintaa on hirveän kipeä kohdata silloin, kun kaikki ei
ole mennyt syystä tai toisesta ihan nappiin, ja uskonpa, että me kaikki
löydämme helposti syyttelijöitä ja marttyyreita ympäriltämme mutta emme ehkä
niinkään itsestämme... Syyllisyystyöskentelyssä tarkastellaan omaa osuutta
tapahtumiin. Tässäkin sana johtaa ensin hieman harhaan, sillä miten vaikkapa
3-vuotias voisi olla syyllinen
esimerkiksi omaan kaltoinkohteluunsa. Syyllisyystraumaa työstävä aikuinen on
lapsena syyllistynyt, pakon edessä ottanut
kantaakseen aikuisille kuuluvan vastuun, kuvitellut tapahtumien olevan hänen
oma vikansa -- näinhän lapset usein toimivat esimerkiksi vanhempien erotessa. Tunnetyöskentelyn
tarkoituksena on tehdä näkyväksi terve
osallisuus eli tässä tapauksessa se, että vastuu ei ollut lapsen.
Kaikki
mitä edellä sanottiin syyllisyydestä koskee myös häpeää, ne ovat yhteisöllisiä tunteita ja monesti vaikeita erottaa
toisistaan. Jos toimin väärin, esimerkiksi huudan puolisolleni siksi, etten
osaa purkaa pahaa oloani rakentavasti, tunnen tervettä syyllisyyttä tajutessani
että toimin väärin, lopetan ja pyydän anteeksi. Antisyyllisyyttä sen sijaan
olisi puolustautua sanomalla Kun sinä
olet aina tuollainen! Raivoamistilanteessa nousee todennäköisesti myös
häpeä: Toimin väärin, olen paha ihminen.
Hyvä ja paha -- sen parempia ilmauksia en keksi, koska oikea ja väärä on jo käytetty
syyllisyyden määrittelyyn. Terve häpeä
kuuluukin moraalin puolelle eli on vahvasti arvosidonnainen. Häpeä käsittelee
hyvää ja pahaa, sitä että jokaisessa meissä on molempia. Eli jos tämä siirretään yksikön ensimmäiseen
persoonaan: Minussakin on pahuutta,
minäkin pystyn olemaan paha siksi, että pahuus koskee jokaista ihmistä, enkä
minä ole poikkeus, vaikka haluaisinkin olla. Sekä syyllisyys että häpeä
liittyvät omatuntoon, joka antihäpeätraumaisella
on häiriintynyt, mutta niin on antisyylliselläkin. Antihäpeä onkin ehkä
helpompi tunnistaa valheista, joilla peittelee omaa pahuuttaan,
virheellisyyttään, epätäydellisyyttän tai mitä sanaa sitten käytetäänkään.
Mitä
tapahtuu, kun päättää kaikesta vastustuksesta huolimatta ottaa tunnevyyhdin
käsiteltäväkseen? Ruusuilla tanssia ja ilmaisia lounaita ei valitettavasti ole
luvassa: prosessin eri vaiheissa nousee jonkintasoista pelkoa ja ahdistusta.
Kun pelkoa patoaa, tulee usein keho-oireita kuten päänsärkyä, selkäkipuja,
mahavaivoja ja muuta selittämätöntä, usein hyvinkin pian tunnereaktion ja sen
torjumisen jälkeen. Ensin on kohdattava
pelko, sitten viha ja sen synnyttämä pelko, sitten syyllisyys ja sen synnyttämä
tuomituksi tulemisen pelko, häpeä ja paljastetuksi tulemisen pelko... Onneksi
se ei tapahdu kertarysäyksellä vaan ikään kuin luonnon sanelemana asia, aihe,
tunne ja tapahtuma kerrallaan. Kun tunteen kohtaa, tulee myös tunnelukko ja
siihen liittyvä antitunnekäyttäytyminen näkyväksi. Kun tunnetraumaa työstetään, alkaa oma
suhtautuminen ja käyttäytyminen muuttua. Jos tajuaa esimerkiksi toimivansa
marttyyrin tavoin, sen myöntäminen ei välttämättä ole mieluisaa, mutta kun
vähitellen oppii näkemään tilanteet, joissa marttyyriksi heittäytyy, niistä pystyy
peruuttamaan ulos ja käsittelemään ne terveemmin, eikä marttyyrimoodi olekaan
enää se vallitseva tapa toimia.
Lukemattomat tutkimukset ja arkikokemus osoittavat muun muassa, että lasten
ja nuorten pahoinvointi lisääntyy, valtava määrä ihmisiä jää ennenaikaiselle
työkyvyttömyyseläkkeelle, syrjäytyminen on yksi suurimmista yhteiskunnallisista
riskeistä -- lehdissä kirjoitetaan näistä ilmiöistä päivittäin. Hyvin usein
elämänhallinnan ongelmien taustalla on käsittelemättömät tunnetraumat.
Lisätietoa:
Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne,
antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina, Espoo.
Broom, Brian. 2010.
Sairaus täynnä merkityksiä. Kokemukset ja
merkitykset fyysisen sairauden aiheuttajina. PT-kustannus, Tampere.
Leader,
Darian & Corfield, David. 2008. Miksi ihmiset sairastuvat? Teos, Helsinki.