Mikä ihmeen TUDY?

Tunteiden dynamiikka, teoria kehotunnehoitojen takana

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmin tässä blogissa on viitattu sekä tunnetaideterapian (TTT) että tunnevyöhyketerapian (TVT) taustalla olevaan tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun teoriaan, joka käsittelee ihmistä kokonaisvaltaisesti huomioiden kehon, ajatukset ja tunteet. Kehoreaktioista ja tunnetyöskentelystä blogissa on kirjoitettu hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Tunteiden dynamiikka on eräs tapa kuvata tunteita ja niiden yhteyttä kehoon ja tietoisiin ajatuksiin. TUDY alkoi kehittyä jo 1980-luvulla, kun Antti Pietiäinen havaitsi, etteivät klassinen vyöhyketerapia, akupunktio ja muut hänen opiskelemansa kehohoitomenetelmät ottaneet tarpeeksi huomioon tunteiden vaikutusta kehoon ja ajatuksiin ja päinvastoin. Pietiäinen alkoi tutkia tunteita tarkemmin ja kehitti ensin modernin vyöhyketerapian (MVT) ja myöhemmin psykologisen vyöhyketerapian (PVT), joita hän ryhtyi opettamaan Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa. Vaikka molemmissa hoidetaan kehoa kokonaisvaltaisesti, eroavat MVT ja PVT toisistaan niin, että PVT:ssä huomioidaan enemmän henkilön elämäntapahtumien ja tunneperimän yhteys kehoreaktioihin, kun taas MVT:ssä keskitytään tähän hetkeen. Nyttemmin MVT ja PVT on yhdistetty tunnevyöhyketerapiaksi (TVT), mutta hoitojen sisältö on nimenmuutoksesta huolimatta sama. Vyöhyketerapiakokemusten ja TUDY-teorian pohjalta Pietiäinen kehitti myös ensin tunnekouluksi kutsutun ryhmämetodin, josta jalostui muutama vuosi sitten tunnetaideterapia (TTT), joka toimii sekä yksilö- että ryhmämenetelmänä.

Kehotunnehoidoista tulee muistaa, että ne ovat täydentäviä hoitoja, eivätkä missään nimessä korvaa lääketieteellistä hoitoa. Vaikka seuraavassa puhutaan tunnetason traumoista, niillä ei tarkoiteta vakavaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista haittaa aiheuttavia traumoja samassa mielessä kuin esimerkiksi traumaterapiassa posttraumaattisen stressihäiriön yhteydessä.  Esimerkiksi vaikea masennus, bipolaarihäiriö, dissosiaatiohäiriö ja skitsofrenia ovat tunnekehohoitojen kontraindikaatio eli este hoidolle. Sama koskee vakavia fyysisiä sairauksia. Kairon Instituutin kouluttamilta terapeuteilta vaaditaan myös Luontaislääketieteen Keskusliiton (LKL) edellyttämät peruslääketieteelliset opinnot, ja he ovat sitoutuneita LKL:n eettisiin periaatteisiin.

Vaikka Pietiäisen tapa kuvata poikkeaakin aiemmista kokonaisvaltaisista selitysmalleista, TUDYssa ei ole keksitty pyörää uudelleen: ihminen on aina ollut kehon, järjen ja tunteiden kokonaisuus. Näin siitäkin huolimatta, että länsimaissa viimeiset 300 vuotta vallalla ollut dualistinen ihmiskäsitys on tehokkaasti erottanut mielen ja kehon toisistaan. Aiemmin mielen ja kehon yhteydestä on puhuttu kutakuinkin vain arkikokemuksessa, uskonnoissa ja taiteissa, 1900-luvulla taas psyyketaustainen fyysinen oirelu sai lääketieteessä nimen psykosomatiikka. Vaikka psyykkisten tekijöiden merkitystä ei kukaan enää kiistäkään, on tutkimus osoittautunut hankalaksi -- miten tarkalleen ottaen erotellaan psyykkiset ja somaattiset tekijät ja niiden merkitys? Esimerkiksi sensomotorisessa psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa ihmistä käsitellään kokonaisuutena, ja tulokset ovat olleet hyviä. Aivokuvantamismenetelmät ja Big Datan käyttö ovat laajentaneet psykiatrian, neurologian ja  genetiikan alaa ja tuottaneet yhä enemmän tietoa siitä, kuinka tunteet kehossa ilmenevät ja miten ne vaikuttavat. Epigeneettisyys on haastanut pitkään vallalla olleen käsityksen siitä, että vain fyysiset ominaisuudet voivat periytyä, mikä avaa ymmärrystä tunneperimään. Pietiäinen oli siis aikaansa edellä kuvatessaan ilmiöitä, joille on vasta nyt alkanyt löytyä tieteellisiä selityksiä. Vaikka Kairon on kouluttanut satoja terapeutteja, ja tuhannet asiakkaat ovat saaneet tunnetyöskentelystä apua omiin jumeihinsa ja epämääräisiin lieviin oireisiinsa, ei kehotunneterapioista ole kirjoitettu Suomessa juuri mitään. Parhaillaan HUSissa käynnissä oleva vauvojen koliikin hoitovyöhyketerapialla on ensimmäinen tiedeyhteisön kanssa toteutettava tutkimus. Tietoa tarvittaisiin ehdottomasti lisää!

Pietiäinen avaa TUDY-käsitteitä teoksessaan Tunne, antitunne, perimä ­– johdanto tunteiden dynamiikkaan (Natura Medicina, 2014), joka on samalla myös poleeminen esitys yhteiskunnasta, jossa tunteiden kieltäminen on vallalla. Kirja ei ole itsehoito-opas, eikä siinä käsitellä esimerkiksi asiakastapauksia, vaan siinä keskitytään enemmänkin siihen, mitä tunteiden tukahduttamisesta seuraa sekä yksilön että erilaisten yhteisöjen tasolla.

Tunteiden dynamiikan ydin on kehomuistissa, jonne ihmisen kokemukset tallentuvat. Fyysisiä, mentaalisia ja emotionaalisia kokemuksia ei lopulta pysty erottelemaan toisistaan, ja mitä voimakkaampi kokemus on, sitä syvempi on myös muistijälki. Tämä johtuu parasympaattisen hermoston laukaisemista fysiologisista muutoksista, jotka voimakas pelko saa aikaan. Ajatus on tuttu mm. traumaterapiasta, jossa traumaattisia kokemuksia käsitellään usein kognitiivisen psykoterapian lisäksi fyysisillä harjoituksilla. TUDYn mukaan tunnetasolla käsittelemätön trauma aiheuttaa kehossa niin sanotun tunnelukon, joka heijastuu sekä käyttäytymiseen että elimistöön. Näiden lukkojen hallitsemaa vääristynyttä toimintaa lähestytään TUDYssa nimenomaan tunnetason kautta: trauma vinouttaa aidon tunteen niin sanotuksi antitunteeksi. Tunnekokemuksia ja –lukkoja kartoitetaan elämänkaarityöskentelyllä, ja vähitellen alkavat erottua tunnetason muutokset ja vääristymät.

Mikä sitten on aito tunne ja mikä antitunne? Pietiäisen jaottelussa näkyy TUDYn käyttötarkoitus terapiatyössä, sillä näkökulma on -- mitäpä muutakaan -- traumalähtöinen. Ajatuksena on, että iloa, onnea, rakkautta ja muita positiivisia tunteita ja niiden jättämiä muistijälkiä ei erityisemmin tarvitse työstää. Sen sijaan tilanteet, joissa koetaan pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja/tai häpeää, aiheuttavat käsittelemättöminä tunnetrauman eli tunnelukon, jonka vääristää aidon tunteen antitunteeksi. Surun, epävarmuuden, kateuden, inhon ja muiden negatiivisten tunteiden katsotaan pohjautuvan edellä mainittuihin neljään päätunteeseen.

Pelko ei suotta ole TUDY-mallissa ensimmäisenä tunteena, sillä kiellettyjen, lukossa olevien asioiden kohtaaminen herättää ahdistuksen, jonka takana on pelko. Se on eloonjäämisen kannalta välttämätön tunne, jonka tehtävänä on laukaista hyökkää tai pakene -refleksi, käynnistää tietyt fysiologiset toiminnot vaaratilanteesta selviytymiseksi. Sen ei kuitenkaan pitäisi jäädä päälle, mutta näin tapahtuu helposti, jos oman pelon joutuu kieltämään. Enhän minä voi olla niin heikko! Kyllä minä järjellä tämän asian handlaan! Jokaisella on jonkintasoisia pelkoja, jotka useimmiten juontuvat jo lapsuudesta, ja ne voivat liittyä pieniin tai suuriin tapahtumiin. Kun pelkoa ei sen noustessa tilanteessa hyväksytä, vaan se täytyy piilottaa (Ei siellä mitään pelättävää ole! Älä nyt ole tuollainen arkajalka! Pojat eivät pelkää!), sen käsitteleminen voi olla vaikeaa myöhemminkin. Pelon torjuminen aiheuttaa tunnelukon, joka TUDY-käsitteillä määriteltynä on aidon pelon kieltävä antitunne, tässä tapauksessa antipelko, joka ilmenee joko arkuutena tai uhkarohkeutena. On helppo ajatella, että esimerkiksi kiusattu käpertyy nurkkaan ja alkaa pelätä omaa varjoaankin. Äärimmillään pelkotrauma voi johtaa fobioihin, paniikkihäiriöön ja muihin elämää rajusti rajoittaviin häiriöihin. Uhkarohkeus taas on arkuuden vastakohta, toinen ääripää eli polariteetti. Miksi joillakin ihmisillä on tarve huvikseen hypätä korkeista paikoista tai sukeltaa jään alla ilman laitteita? Onko se pelon voittamista, omien rajojen koettelemista? Pelkotrauma ei kuitenkaan tule kohdatuksi voittamalla, sillä silloin keskitytään pelon torjumiseen, yritetään saada pelko hallintaan. Todellisuudessa on juuri päinvastoin: edelleen pelko hallitsee ihmistä. Oman pelon kohtaamisesta tekee vaikean se, että täytyy myöntää olevansa heikko, keinoton, pieni, lamaantunut, mikä ei sovi vahvalle järki-ihmiselle, etenkään suorittajalle. Kun epävarmuuden uskaltaa ottaa vastaan ja kestää, mahdollisesti useammankin kerran eri tapahtumiin ja tilanteisiin liittyen, vähitellen antipelkokäyttäytyminenkin vähenee.

On vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen tuntisi suurta pelkoa ilman, että tilanteeseen liittyy jollain tavalla myös viha. Pienen lapsen kohdalla se kohdistuu lopulta vanhempiin tai muihin aikuisiin: Olisin tarvinnut tukea ja syliä! Minua ei olisi saanut jättää yksin pelkäämään! Jos lapsi tulee hylätyksi eikä pysty purkamaan pelkoa, hän painaa myös vihan sisäänsä, jolloin se vääristyy antivihaksi. Terve viha liittyy itsesuojeluun, omien rajojen asettamiseen, itsensä arvostamiseen. Kun se tukahtuu, se muuttuu aggressioksi tai katkeruudeksi, joka vaikuttaa ihmiseen niin ajatusten, tunteiden kuin kehonkin tasolla. Äärimmillään antiviha on ylikiltteyttä, jossa ihminen antaa kävellä ylitseen mennen tullen tai päätöntä raivoa, jotka molemmat aiheuttavat haittaa myös ympäristölle. Aikuinen järki-ihminen torjuu vihantunteen olemalla ”suhteellisuudentajuinen”: Ei tuosta nyt kannata pillastua! Se on vain tuon toisen mielipide, en ota siitä itseeni. Kuitenkin lieväkin ohitetuksi tai alistetuksi tuleminen töksähtää vihatraumaisella herkkään kohtaan, ja kun pahan tunteen kieltää tai nielee, se vahvistaa antitunnemallia eli syventää katkeruutta, joka usein purskahtaa ulos aggressiona jossakin muussa tilanteessa. Terveen vihan ilmaiseminen ei tietenkään tarkoita riehumista tilanteessa, jossa kokee jonkun astuvan ylitseen – sinänsä viha onkin hieman harhaanjohtava sana tässä yhteydessä, sillä aito viha on käytännössä rajojen asettamista, sitä että osaa sanoa ei.

Kuten pelko ja viha liittyvät yleensä toisiinsa, on niihin yhteydessä myös syyllisyys. Se on yhteisöllinen tunne, jonka tarkoituksena on säädellä käyttäytymistä laumassa siinä missä häpeänkin. Syyllisyys liittyy oikeaan ja väärään, siihen ovatko omat toimet oikein vai eivät, ja sikäli ne ovat kulttuurisidonnaisia, kodin, koulun, yhteiskunnan sääntöjen määrittelemiä. Tässäkin yhteydessä sana 'syyllisyys' johtaa ajatukset johonkin negatiiviseen. Terve syyllisyys käsitetään TUDYssa kuitenkin juuri oman toiminnan rehelliseksi arvioinniksi, kyvyksi myöntää omat virheensä ja oma osallisuutensa tapahtumiin. Antisyyllisyyttä sen sijaan on näiden kieltäminen eli ylilyöty syyllistyminen (kaikki maailmassa on minun syytäni!) tai syyllistäminen (minä olen syytön, kaikki johtuu vain noista muista!). Omaa toimintaa on hirveän kipeä kohdata silloin, kun kaikki ei ole mennyt syystä tai toisesta ihan nappiin, ja uskonpa, että me kaikki löydämme helposti syyttelijöitä ja marttyyreita ympäriltämme mutta emme ehkä niinkään itsestämme... Syyllisyystyöskentelyssä tarkastellaan omaa osuutta tapahtumiin. Tässäkin sana johtaa ensin hieman harhaan, sillä miten vaikkapa 3-vuotias voisi olla syyllinen esimerkiksi omaan kaltoinkohteluunsa. Syyllisyystraumaa työstävä aikuinen on lapsena syyllistynyt, pakon edessä ottanut kantaakseen aikuisille kuuluvan vastuun, kuvitellut tapahtumien olevan hänen oma vikansa -- näinhän lapset usein toimivat esimerkiksi vanhempien erotessa. Tunnetyöskentelyn tarkoituksena on tehdä näkyväksi terve osallisuus eli tässä tapauksessa se, että vastuu ei ollut lapsen.

Kaikki mitä edellä sanottiin syyllisyydestä koskee myös häpeää, ne ovat yhteisöllisiä tunteita ja monesti vaikeita erottaa toisistaan. Jos toimin väärin, esimerkiksi huudan puolisolleni siksi, etten osaa purkaa pahaa oloani rakentavasti, tunnen tervettä syyllisyyttä tajutessani että toimin väärin, lopetan ja pyydän anteeksi. Antisyyllisyyttä sen sijaan olisi puolustautua sanomalla Kun sinä olet aina tuollainen! Raivoamistilanteessa nousee todennäköisesti myös häpeä: Toimin väärin, olen paha ihminen. Hyvä ja paha -- sen parempia ilmauksia en keksi, koska oikea ja väärä on jo käytetty syyllisyyden määrittelyyn. Terve häpeä kuuluukin moraalin puolelle eli on vahvasti arvosidonnainen. Häpeä käsittelee hyvää ja pahaa, sitä että jokaisessa meissä on molempia.  Eli jos tämä siirretään yksikön ensimmäiseen persoonaan: Minussakin on pahuutta, minäkin pystyn olemaan paha siksi, että pahuus koskee jokaista ihmistä, enkä minä ole poikkeus, vaikka haluaisinkin olla. Sekä syyllisyys että häpeä liittyvät omatuntoon, joka antihäpeätraumaisella on häiriintynyt, mutta niin on antisyylliselläkin. Antihäpeä onkin ehkä helpompi tunnistaa valheista, joilla peittelee omaa pahuuttaan, virheellisyyttään, epätäydellisyyttän tai mitä sanaa sitten käytetäänkään.

Mitä tapahtuu, kun päättää kaikesta vastustuksesta huolimatta ottaa tunnevyyhdin käsiteltäväkseen? Ruusuilla tanssia ja ilmaisia lounaita ei valitettavasti ole luvassa: prosessin eri vaiheissa nousee jonkintasoista pelkoa ja ahdistusta. Kun pelkoa patoaa, tulee usein keho-oireita kuten päänsärkyä, selkäkipuja, mahavaivoja ja muuta selittämätöntä, usein hyvinkin pian tunnereaktion ja sen torjumisen jälkeen.  Ensin on kohdattava pelko, sitten viha ja sen synnyttämä pelko, sitten syyllisyys ja sen synnyttämä tuomituksi tulemisen pelko, häpeä ja paljastetuksi tulemisen pelko... Onneksi se ei tapahdu kertarysäyksellä vaan ikään kuin luonnon sanelemana asia, aihe, tunne ja tapahtuma kerrallaan. Kun tunteen kohtaa, tulee myös tunnelukko ja siihen liittyvä antitunnekäyttäytyminen näkyväksi. Kun tunnetraumaa työstetään, alkaa oma suhtautuminen ja käyttäytyminen muuttua. Jos tajuaa esimerkiksi toimivansa marttyyrin tavoin, sen myöntäminen ei välttämättä ole mieluisaa, mutta kun vähitellen oppii näkemään tilanteet, joissa marttyyriksi heittäytyy, niistä pystyy peruuttamaan ulos ja käsittelemään ne terveemmin, eikä marttyyrimoodi olekaan enää se vallitseva tapa toimia.

Lukemattomat tutkimukset  ja arkikokemus osoittavat muun muassa, että lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy, valtava määrä ihmisiä jää ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, syrjäytyminen on yksi suurimmista yhteiskunnallisista riskeistä -- lehdissä kirjoitetaan näistä ilmiöistä päivittäin. Hyvin usein elämänhallinnan ongelmien taustalla on käsittelemättömät tunnetraumat.

Lisätietoa:

Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina, Espoo.

Broom, Brian. 2010. Sairaus täynnä merkityksiä. Kokemukset ja merkitykset fyysisen sairauden aiheuttajina. PT-kustannus, Tampere.

Leader, Darian & Corfield, David. 2008. Miksi ihmiset sairastuvat? Teos, Helsinki.