Joukossa tunne tiivistyy

Miksi ryhmässä tapahtuu enemmän kuin yksilöterapiassa?

 

Kun aloitin modernin vyöhyketerapian opinnot 2012, mielsin pitkään tunnekehohoidot vain yksilöterapioiksi. Ajatus ryhmämuotoisesta vyöhyketerapiasta tuntuukin huvittavalta, vaikka sellaista itse asiassa toteutetaan vauvahierontakursseilla, joilla äidit saavat hierontataidon lisäksi myös vertaistukea, ja vauvatkin ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Tunnetaideterapiaa (TTT) voi tehdä myös yksilöterapiana, mutta se on alkujaan kehitetty ryhmämenetelmäksi, tunnepuheeseen perustuvan työskentelyn, ns. TUDY- eli tunneryhmien (TUDY = tunteiden dynamiikka) yhdeksi työkaluksi. Tunnemaalaus osoittautui niin tehokkaaksi, että se laajeni myöhemmin tunnetaideterapiaksi. Ryhmätyöskentelyn teho perustuu oman tunnetilan yhdistämisen kehotuntemuksiin ryhmässä: osallistujien keskinäiset tunnepeilaukset tuovat sellaista syvyyttä, johon yksilöterapiassa ei useinkaan yhdellä kerralla päästä. Peilausten onnistuminen edellyttää luottamusta ja vapaata ilmapiiriä, jossa jokainen tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty. Siksi kaikissa TUDY-ryhmissä osallistujat sitoutuvat vaitioloon aivan kuten yleensäkin ryhmämuotoisissa vertaistuki- ja terapiaistunnoissa.

TUDY-työskentely ei ole psykoterapiaa eivätkä tunneohjaajat tai tunnetaideterapeutit psykoterapeutteja. Kyse on keinosta parantaa itsetuntemusta tutkimalla omia emotionaalisia ja fyysisiä reaktioita. TUDY-menetelmää ei ole tarkoitettu psykiatristen sairauksien hoitoon, sillä ryhmätyöskentely ei ole turvallista, jos kognitiiviset reaktiot ja mielialat vaihtelevat hallitsemattomasti. Tällaisissa tapauksissa oikea apu löytyy erikoissairaanhoidon piiristä.

TUDY-ryhmät poikkeavat vuorovaikutteisista eli interpersonaalisista terapiaryhmistä siinä, että tunneryhmissä ei ole muuta tavoitetta tai tarkkarajaista kehitystehtävää kuin siirtyminen järkitilasta tunnetilaan, oman tunteen eli emootion kohtaaminen ja ilmaiseminen tunnepuheena ja tunnetaideterapiassa myös kuvataiteen keinoin. Ryhmäläisten vuorovaikutusta ei siis pyritä vakauttamaan tai korjaamaan, eikä istunnolle ole määrätty teemaa kuten esimerkiksi "tiedostamattoman vuorovaikutusmallin tunnistaminen ja muuttaminen".

Keskeistä on siis siirtyä pois järkitilasta, lopettaa kehää kiertävä vatvominen ja analysointi, johon niin usein jumitilanteissa sorrumme. Stressi syntyy usein juuri siitä, että pää käy ylikierroksilla, mutta ongelma ei silti ratkea. Tunneryhmässä on mahdollisuus pysähtyä, kuulostella oloaan ja tuoda esiin se tunne, joka kiireisessä arjessa jää kaiken tohinan alle. Ideana on tutkia tunnetta ja etsiä mahdollisia yhteyksiä tämänhetkiseen ongelmaan, elämäntilanteeseen laajemminkin ja tarvittaessa myös aiempiin elämäntapahtumiin. Kyse ei kuitenkaan ole suorittamisesta, vaan tunnepuhetuokio on kuin lepohetki, jossa saa hengähtää, ihan vain olla ja tuntea.

Ryhmässä voidaan työskennellä hyvin monella tavalla. Voidaan yhdistää ohjattuja tai vapaita kehollisia harjoituksia, tunnekuuntelua, spontaania tunnepuhetta, hiili-, savi- tai maalaustöitä kulloisenkin tilanteen mukaan. Esimerkiksi ylivireinen, levoton porukka kaipaa tasaantumista ja rauhoittumista, kun taas lamaantunut, lukossa oleva ryhmä tarvitsee aktivoivan harjoituksen päästäkseen käyntiin. Joskus keskitytään pelkkään puheeseen ja tunneliikuntaan, mutta useimmiten tunnemaalausryhmä aloitetaan puheella, maalataan sen jälkeen ja lopuksi puretaan työt. Aivan yhtä hyvin voidaan kuitenkin maalata heti aluksi ja käyttää vastaavasti enemmän aikaa töiden purkuun. Purkutilanteessa toimitaan samoilla periaatteilla kuin tunnepuhetilanteessa yleensäkin, eli jokainen kertoo työstään sen, mikä siinä tuntuu olennaiselta. Toisten töitä ei analysoida eikä arvostella, vaan niistä voi halutessaan peilata ikään kuin ”jatkoa” omaan työhönsä.

Ohjaajan rooli on hieman erilainen verrattuna moneen muuhun ryhmätyöskentelymetodiin. TUDYn perusajatus on, että jokainen on itse oman tunneprosessinsa asiantuntija. Ohjaaja ei voi sanoa, mitä kukakin tuntee tai mitä ”pitäisi” tuntea. Hän kyllä jäsentää istuntoa pitämällä huolta aikataulusta ja tekemällä päätökset siitä, mitä harjoitteita tehdään missäkin vaiheessa ja varmistamalla, että kaikki tulevat halutessaan kuulluiksi, eikä kukaan pääse omimaan liikaa aikaa ja tilaa. Ohjaaja on osa ryhmää ja osallistuu kuten muutkin, mutta hän antaa etusijan toisille, esimerkiksi puhuu itse viimeisenä ja sopeuttaa oman prosessinsa ryhmään, ei päinvastoin. Voi miettiä, miltä tuntuisi, jos ohjaaja ei osallistuisi tunnepuheeseen. Olisiko hän silloin kylmä tarkkailija, joka asettaisi itsensä tunteistaan puhuvien ulkopuolelle? Se aivan varmasti vaikuttaisi ryhmädynamiikkaan ja saisi muut osallistujat suojautumaan.

Puhui ryhmä sitten ennen tai jälkeen maalaamisen, perusperiaate on sama. Kerrallaan yksi puhuu, ja muut kuuntelevat keskeyttämättä. Puhetta ei suunnata kenellekään erityisesti, vaan se on puhdasta minä-viestintää: puhutaan omasta kokemuksesta ja tunteesta. Se on ikään kuin monologi, jossa senhetkiset ajatukset, kehotuntemukset ja tunteet puetaan sanoiksi. Ajatukset saattavat poukkoilla, ehkä itkettää, naurattaa, nolottaa, voi tulla taukoja -- ei ole kaavaa, johon pitäisi yrittää mahtua. Joskus  olo on suorastaan turta, eikä oikein tiedä mistä aloittaisi. Kun tilaa vain lähtee purkamaan vaikka kehotuntemusten tai päivän tapahtumien kautta, kuulostelee itseään, tunnetila näyttäytyy  kyllä vähitellen. Joskus taas joku saapuu ryhmään niin täynnä tunnetta, että tuntuu kuin se olisi päästävä purkamaan heti, ennen kuin pää räjähtää. Jos joku ei halua puhua, ei sitä häneltä vaadita: hiljaisuudestaan huolimatta hän on ryhmän jäsen valitsemallaan tavalla.

Olennaista on myötätuntoinen ja läsnäoleva kuunteleminen. Ollaan siis yksinkertaisesti vain läsnä ja luotetaan, että toinen pystyy kyllä käymään senhetkisen prosessinsa loppuun. Muille ei esitetä kysymyksiä eikä heidän puhettaan kommentoida muuten kuin oman tuntemuksen kautta, esimerkiksi: ”Kun sanoit, että töissä sun ponnisteluja pidetään itsestäänselvyytenä, niin se tuntui kyllä niin tutulta, tuli heti samanlainen olo kuin silloin kun...” Tunneryhmässä ei analysoida eikä neuvota, ei yritetä ratkaista ongelmia, vaan keskitytään siihen, miltä tämä kaikki juuri nyt tuntuu, ja mitä ajatuksia tunteen kohtaaminen nostaa. Taustalla olevien tekijöiden tiedostaminen antaa kyllä myöhemmin työkaluja tilanteen selvittämiseksi, mutta sen tarkoitus ei ole tapahtua  ryhmätilanteessa. Muita ei myöskään lohduteta, vaikka sillä tarkoitettaisiinkin  hyvää, koska se katkaisee toisen tunnetilan. Jokaiselle annetaan mahdollisuus tunteensa kohtaamiseen.  Jos joku käy läpi esimerkiksi surua, ja toinen tuntee vastustamatonta halua rynnätä halaamaan, ikään kuin ottamaan suru pois, olisi lohduttajan rakentavaa tutkia, miksi toisen tunne herättää itsessä niin vahvan impulssin toimia.

Usein käy niin, että ensimmäinen puhuja tulee määrittäneeksi ryhmän ”teeman” tai tunteen, jolloin muilla aktivoituu samantyyppinen asia, joka sitten voi vaihtua seuraavien puhujien reaktioiden ja aiheiden myötä. Mitä avoimemmin puhutaan, sitä syvempiä asioita kuulijoiden sisällä herää. Tätä kutsutaan tunnepeilaukseksi. Se on käytännössä sama ilmiö kuin vuorovaikutteisen ryhmäpsykoterapian käsitteet projektio (siirtää toiseen ryhmäläiseen tunteita, jotka todellisuudessa liittyvät ihan muuhun henkilöön), peilaus (toisen ryhmäläisen käyttäytyminen herättää rajun tunteen, vaikka itse käyttäytyy juuri samalla tavalla), rinnasteinen vääristymä (havainto toisesta ryhmäläisestä vääristyy rajusti) tai projektiivinen identifikaatio (omien tiedostamattomien ominaisuuksien näkeminen toisessa ryhmäläisessä). Kun siis joku puhuu jostakin, tekee jotain, mahdollisesti jopa istuu vain paikallaan tekemättä mitään, se herättää toisessa muistikuvan, ajatuksen, tunteen, kehotuntemuksen. Tunnepeilaus osuu jokaisella aina siihen asiaan, joka on itselle sillä hetkellä kaikkein ajankohtaisin. Jos joku vaikkapa purkaa ahdistusta talousvaikeuksistaan tai lapsensa koulukiusaamisesta, samantyyppisessä tilanteessa oleva saa siitä peilauspinnan, jonka kautta pääsee avamaan omaa ahdistusta ja epävarmuutta. Toisella itse aihe voi mennä täysin ohi, mutta kenties jokin asia tilanteen kuvauksessa, jopa yksi sana tai ele, herättää ajatuksen jostain, mikä tälle ryhmäläiselle on sillä hetkellä työstettävä asia, syy miksi hän on ylipäätään hakeutunut ryhmään. Nämä peilaukset siirtyvät maalauksiin, joissa hyvin monesti toistuu jokin yhteinen elementti kuten väri, muoto tai teema.

Jo ryhmätilanne itsessään pakottaa -- mihinpä muuhun kuin yhteisön jäseneksi. Ja se on meille monelle tiukka paikka, koska usein tunnetason traumat ovat tapahtuneet juuri tietyssä yhteisössä, oli se sitten perhe, kaverit, koulu tai työpaikka. Siksi esimerkiksi syyllisyyteen tai häpeään liittyvä tunnetrauma purkautuu parhaiten yhdessä muiden kanssa, kun kokee tulevansa hyväksytyksi ja olevansa arvokas siitä huolimatta, mitä itselle on tapahtunut, ja mitä on tehnyt ja tuntenut. Puhutaan korjaavasta kokemuksesta. Peilausta ei tapahdu yksilöterapiassa yhtä voimakkaasti, koska terapeutti ei tuo omaa tunnettaan hoitotilanteeseen vaan peilinä toimiminen on passiivisempaa.

Joskus peilaus voi syntyä siitäkin, ettei ymmärrä yhtään tai samaistu mihinkään, mistä toiset puhuvat. Tällöin tuntee voimakasta ulkopuolisuutta, mikä yleensä nostaa ahdistuksen. Olisi hyvin tärkeää uskaltaa pukea tunteensa sanoiksi sen sijaan, että ryntää tiehensä, jolloin ahdistus jää pitkäksi aikaa päälle. Mitä suurempia käsittelemättömiä traumoja ihmisellä on, sitä rajumpia peilauksia ryhmässä voi tapahtua. Jos joku kertoo esimerkiksi vanhempien alkoholismin varjostamasta lapsuudestaan, aihe voi olla jollekulle sillä hetkellä liian kipeää kuunneltavaa. TUDY-ryhmätyöskentely onkin hyvin intensiivinen menetelmä, eikä se sovi hauraassa tilassa olevalle, esimerkiksi posttraumaattista stressihäiriötä potevalle. Kriisitilaisen olisikin välttämätöntä ensin rentoutua ja vahvistua, käydä yksilöterapiassa selvittelemässä kipupisteitä ja hakeutua ryhmään vasta, kun tuntee etteivät muiden tunteet ja kokemukset ole itselle uhka.

Ryhmätyöskentelyn ei missään nimessä tarvitse olla jokaiselle se ominaisin tapa käsitellä omia jumikohtia, eikä siihen pidä pakottaa itseään  -- eikä varsinkaan ketään toista! -- jos se ei tunnu oikealta. Joskus kannattaa kuitenkin haastaa itsensä ja kokeilla. Moni lähteekin tunnemaalausryhmästä ällikällä lyötynä ja kokee saaneensa paljon uutta ajateltavaa.