Mikä ihmeen TUDY?

Tunteiden dynamiikka, teoria kehotunnehoitojen takana

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmin tässä blogissa on viitattu sekä tunnetaideterapian (TTT) että tunnevyöhyketerapian (TVT) taustalla olevaan tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun teoriaan, joka käsittelee ihmistä kokonaisvaltaisesti huomioiden kehon, ajatukset ja tunteet. Kehoreaktioista ja tunnetyöskentelystä blogissa on kirjoitettu hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Tunteiden dynamiikka on eräs tapa kuvata tunteita ja niiden yhteyttä kehoon ja tietoisiin ajatuksiin. TUDY alkoi kehittyä jo 1980-luvulla, kun Antti Pietiäinen havaitsi, etteivät klassinen vyöhyketerapia, akupunktio ja muut hänen opiskelemansa kehohoitomenetelmät ottaneet tarpeeksi huomioon tunteiden vaikutusta kehoon ja ajatuksiin ja päinvastoin. Pietiäinen alkoi tutkia tunteita tarkemmin ja kehitti ensin modernin vyöhyketerapian (MVT) ja myöhemmin psykologisen vyöhyketerapian (PVT), joita hän ryhtyi opettamaan Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa. Vaikka molemmissa hoidetaan kehoa kokonaisvaltaisesti, eroavat MVT ja PVT toisistaan niin, että PVT:ssä huomioidaan enemmän henkilön elämäntapahtumien ja tunneperimän yhteys kehoreaktioihin, kun taas MVT:ssä keskitytään tähän hetkeen. Nyttemmin MVT ja PVT on yhdistetty tunnevyöhyketerapiaksi (TVT), mutta hoitojen sisältö on nimenmuutoksesta huolimatta sama. Vyöhyketerapiakokemusten ja TUDY-teorian pohjalta Pietiäinen kehitti myös ensin tunnekouluksi kutsutun ryhmämetodin, josta jalostui muutama vuosi sitten tunnetaideterapia (TTT), joka toimii sekä yksilö- että ryhmämenetelmänä.

Kehotunnehoidoista tulee muistaa, että ne ovat täydentäviä hoitoja, eivätkä missään nimessä korvaa lääketieteellistä hoitoa. Vaikka seuraavassa puhutaan tunnetason traumoista, niillä ei tarkoiteta vakavaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista haittaa aiheuttavia traumoja samassa mielessä kuin esimerkiksi traumaterapiassa posttraumaattisen stressihäiriön yhteydessä.  Esimerkiksi vaikea masennus, bipolaarihäiriö, dissosiaatiohäiriö ja skitsofrenia ovat tunnekehohoitojen kontraindikaatio eli este hoidolle. Sama koskee vakavia fyysisiä sairauksia. Kairon Instituutin kouluttamilta terapeuteilta vaaditaan myös Luontaislääketieteen Keskusliiton (LKL) edellyttämät peruslääketieteelliset opinnot, ja he ovat sitoutuneita LKL:n eettisiin periaatteisiin.

Vaikka Pietiäisen tapa kuvata poikkeaakin aiemmista kokonaisvaltaisista selitysmalleista, TUDYssa ei ole keksitty pyörää uudelleen: ihminen on aina ollut kehon, järjen ja tunteiden kokonaisuus. Näin siitäkin huolimatta, että länsimaissa viimeiset 300 vuotta vallalla ollut dualistinen ihmiskäsitys on tehokkaasti erottanut mielen ja kehon toisistaan. Aiemmin mielen ja kehon yhteydestä on puhuttu kutakuinkin vain arkikokemuksessa, uskonnoissa ja taiteissa, 1900-luvulla taas psyyketaustainen fyysinen oirelu sai lääketieteessä nimen psykosomatiikka. Vaikka psyykkisten tekijöiden merkitystä ei kukaan enää kiistäkään, on tutkimus osoittautunut hankalaksi -- miten tarkalleen ottaen erotellaan psyykkiset ja somaattiset tekijät ja niiden merkitys? Esimerkiksi sensomotorisessa psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa ihmistä käsitellään kokonaisuutena, ja tulokset ovat olleet hyviä. Aivokuvantamismenetelmät ja Big Datan käyttö ovat laajentaneet psykiatrian, neurologian ja  genetiikan alaa ja tuottaneet yhä enemmän tietoa siitä, kuinka tunteet kehossa ilmenevät ja miten ne vaikuttavat. Epigeneettisyys on haastanut pitkään vallalla olleen käsityksen siitä, että vain fyysiset ominaisuudet voivat periytyä, mikä avaa ymmärrystä tunneperimään. Pietiäinen oli siis aikaansa edellä kuvatessaan ilmiöitä, joille on vasta nyt alkanyt löytyä tieteellisiä selityksiä. Vaikka Kairon on kouluttanut satoja terapeutteja, ja tuhannet asiakkaat ovat saaneet tunnetyöskentelystä apua omiin jumeihinsa ja epämääräisiin lieviin oireisiinsa, ei kehotunneterapioista ole kirjoitettu Suomessa juuri mitään. Parhaillaan HUSissa käynnissä oleva vauvojen koliikin hoitovyöhyketerapialla on ensimmäinen tiedeyhteisön kanssa toteutettava tutkimus. Tietoa tarvittaisiin ehdottomasti lisää!

Pietiäinen avaa TUDY-käsitteitä teoksessaan Tunne, antitunne, perimä ­– johdanto tunteiden dynamiikkaan (Natura Medicina, 2014), joka on samalla myös poleeminen esitys yhteiskunnasta, jossa tunteiden kieltäminen on vallalla. Kirja ei ole itsehoito-opas, eikä siinä käsitellä esimerkiksi asiakastapauksia, vaan siinä keskitytään enemmänkin siihen, mitä tunteiden tukahduttamisesta seuraa sekä yksilön että erilaisten yhteisöjen tasolla.

Tunteiden dynamiikan ydin on kehomuistissa, jonne ihmisen kokemukset tallentuvat. Fyysisiä, mentaalisia ja emotionaalisia kokemuksia ei lopulta pysty erottelemaan toisistaan, ja mitä voimakkaampi kokemus on, sitä syvempi on myös muistijälki. Tämä johtuu parasympaattisen hermoston laukaisemista fysiologisista muutoksista, jotka voimakas pelko saa aikaan. Ajatus on tuttu mm. traumaterapiasta, jossa traumaattisia kokemuksia käsitellään usein kognitiivisen psykoterapian lisäksi fyysisillä harjoituksilla. TUDYn mukaan tunnetasolla käsittelemätön trauma aiheuttaa kehossa niin sanotun tunnelukon, joka heijastuu sekä käyttäytymiseen että elimistöön. Näiden lukkojen hallitsemaa vääristynyttä toimintaa lähestytään TUDYssa nimenomaan tunnetason kautta: trauma vinouttaa aidon tunteen niin sanotuksi antitunteeksi. Tunnekokemuksia ja –lukkoja kartoitetaan elämänkaarityöskentelyllä, ja vähitellen alkavat erottua tunnetason muutokset ja vääristymät.

Mikä sitten on aito tunne ja mikä antitunne? Pietiäisen jaottelussa näkyy TUDYn käyttötarkoitus terapiatyössä, sillä näkökulma on -- mitäpä muutakaan -- traumalähtöinen. Ajatuksena on, että iloa, onnea, rakkautta ja muita positiivisia tunteita ja niiden jättämiä muistijälkiä ei erityisemmin tarvitse työstää. Sen sijaan tilanteet, joissa koetaan pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja/tai häpeää, aiheuttavat käsittelemättöminä tunnetrauman eli tunnelukon, jonka vääristää aidon tunteen antitunteeksi. Surun, epävarmuuden, kateuden, inhon ja muiden negatiivisten tunteiden katsotaan pohjautuvan edellä mainittuihin neljään päätunteeseen.

Pelko ei suotta ole TUDY-mallissa ensimmäisenä tunteena, sillä kiellettyjen, lukossa olevien asioiden kohtaaminen herättää ahdistuksen, jonka takana on pelko. Se on eloonjäämisen kannalta välttämätön tunne, jonka tehtävänä on laukaista hyökkää tai pakene -refleksi, käynnistää tietyt fysiologiset toiminnot vaaratilanteesta selviytymiseksi. Sen ei kuitenkaan pitäisi jäädä päälle, mutta näin tapahtuu helposti, jos oman pelon joutuu kieltämään. Enhän minä voi olla niin heikko! Kyllä minä järjellä tämän asian handlaan! Jokaisella on jonkintasoisia pelkoja, jotka useimmiten juontuvat jo lapsuudesta, ja ne voivat liittyä pieniin tai suuriin tapahtumiin. Kun pelkoa ei sen noustessa tilanteessa hyväksytä, vaan se täytyy piilottaa (Ei siellä mitään pelättävää ole! Älä nyt ole tuollainen arkajalka! Pojat eivät pelkää!), sen käsitteleminen voi olla vaikeaa myöhemminkin. Pelon torjuminen aiheuttaa tunnelukon, joka TUDY-käsitteillä määriteltynä on aidon pelon kieltävä antitunne, tässä tapauksessa antipelko, joka ilmenee joko arkuutena tai uhkarohkeutena. On helppo ajatella, että esimerkiksi kiusattu käpertyy nurkkaan ja alkaa pelätä omaa varjoaankin. Äärimmillään pelkotrauma voi johtaa fobioihin, paniikkihäiriöön ja muihin elämää rajusti rajoittaviin häiriöihin. Uhkarohkeus taas on arkuuden vastakohta, toinen ääripää eli polariteetti. Miksi joillakin ihmisillä on tarve huvikseen hypätä korkeista paikoista tai sukeltaa jään alla ilman laitteita? Onko se pelon voittamista, omien rajojen koettelemista? Pelkotrauma ei kuitenkaan tule kohdatuksi voittamalla, sillä silloin keskitytään pelon torjumiseen, yritetään saada pelko hallintaan. Todellisuudessa on juuri päinvastoin: edelleen pelko hallitsee ihmistä. Oman pelon kohtaamisesta tekee vaikean se, että täytyy myöntää olevansa heikko, keinoton, pieni, lamaantunut, mikä ei sovi vahvalle järki-ihmiselle, etenkään suorittajalle. Kun epävarmuuden uskaltaa ottaa vastaan ja kestää, mahdollisesti useammankin kerran eri tapahtumiin ja tilanteisiin liittyen, vähitellen antipelkokäyttäytyminenkin vähenee.

On vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen tuntisi suurta pelkoa ilman, että tilanteeseen liittyy jollain tavalla myös viha. Pienen lapsen kohdalla se kohdistuu lopulta vanhempiin tai muihin aikuisiin: Olisin tarvinnut tukea ja syliä! Minua ei olisi saanut jättää yksin pelkäämään! Jos lapsi tulee hylätyksi eikä pysty purkamaan pelkoa, hän painaa myös vihan sisäänsä, jolloin se vääristyy antivihaksi. Terve viha liittyy itsesuojeluun, omien rajojen asettamiseen, itsensä arvostamiseen. Kun se tukahtuu, se muuttuu aggressioksi tai katkeruudeksi, joka vaikuttaa ihmiseen niin ajatusten, tunteiden kuin kehonkin tasolla. Äärimmillään antiviha on ylikiltteyttä, jossa ihminen antaa kävellä ylitseen mennen tullen tai päätöntä raivoa, jotka molemmat aiheuttavat haittaa myös ympäristölle. Aikuinen järki-ihminen torjuu vihantunteen olemalla ”suhteellisuudentajuinen”: Ei tuosta nyt kannata pillastua! Se on vain tuon toisen mielipide, en ota siitä itseeni. Kuitenkin lieväkin ohitetuksi tai alistetuksi tuleminen töksähtää vihatraumaisella herkkään kohtaan, ja kun pahan tunteen kieltää tai nielee, se vahvistaa antitunnemallia eli syventää katkeruutta, joka usein purskahtaa ulos aggressiona jossakin muussa tilanteessa. Terveen vihan ilmaiseminen ei tietenkään tarkoita riehumista tilanteessa, jossa kokee jonkun astuvan ylitseen – sinänsä viha onkin hieman harhaanjohtava sana tässä yhteydessä, sillä aito viha on käytännössä rajojen asettamista, sitä että osaa sanoa ei.

Kuten pelko ja viha liittyvät yleensä toisiinsa, on niihin yhteydessä myös syyllisyys. Se on yhteisöllinen tunne, jonka tarkoituksena on säädellä käyttäytymistä laumassa siinä missä häpeänkin. Syyllisyys liittyy oikeaan ja väärään, siihen ovatko omat toimet oikein vai eivät, ja sikäli ne ovat kulttuurisidonnaisia, kodin, koulun, yhteiskunnan sääntöjen määrittelemiä. Tässäkin yhteydessä sana 'syyllisyys' johtaa ajatukset johonkin negatiiviseen. Terve syyllisyys käsitetään TUDYssa kuitenkin juuri oman toiminnan rehelliseksi arvioinniksi, kyvyksi myöntää omat virheensä ja oma osallisuutensa tapahtumiin. Antisyyllisyyttä sen sijaan on näiden kieltäminen eli ylilyöty syyllistyminen (kaikki maailmassa on minun syytäni!) tai syyllistäminen (minä olen syytön, kaikki johtuu vain noista muista!). Omaa toimintaa on hirveän kipeä kohdata silloin, kun kaikki ei ole mennyt syystä tai toisesta ihan nappiin, ja uskonpa, että me kaikki löydämme helposti syyttelijöitä ja marttyyreita ympäriltämme mutta emme ehkä niinkään itsestämme... Syyllisyystyöskentelyssä tarkastellaan omaa osuutta tapahtumiin. Tässäkin sana johtaa ensin hieman harhaan, sillä miten vaikkapa 3-vuotias voisi olla syyllinen esimerkiksi omaan kaltoinkohteluunsa. Syyllisyystraumaa työstävä aikuinen on lapsena syyllistynyt, pakon edessä ottanut kantaakseen aikuisille kuuluvan vastuun, kuvitellut tapahtumien olevan hänen oma vikansa -- näinhän lapset usein toimivat esimerkiksi vanhempien erotessa. Tunnetyöskentelyn tarkoituksena on tehdä näkyväksi terve osallisuus eli tässä tapauksessa se, että vastuu ei ollut lapsen.

Kaikki mitä edellä sanottiin syyllisyydestä koskee myös häpeää, ne ovat yhteisöllisiä tunteita ja monesti vaikeita erottaa toisistaan. Jos toimin väärin, esimerkiksi huudan puolisolleni siksi, etten osaa purkaa pahaa oloani rakentavasti, tunnen tervettä syyllisyyttä tajutessani että toimin väärin, lopetan ja pyydän anteeksi. Antisyyllisyyttä sen sijaan olisi puolustautua sanomalla Kun sinä olet aina tuollainen! Raivoamistilanteessa nousee todennäköisesti myös häpeä: Toimin väärin, olen paha ihminen. Hyvä ja paha -- sen parempia ilmauksia en keksi, koska oikea ja väärä on jo käytetty syyllisyyden määrittelyyn. Terve häpeä kuuluukin moraalin puolelle eli on vahvasti arvosidonnainen. Häpeä käsittelee hyvää ja pahaa, sitä että jokaisessa meissä on molempia.  Eli jos tämä siirretään yksikön ensimmäiseen persoonaan: Minussakin on pahuutta, minäkin pystyn olemaan paha siksi, että pahuus koskee jokaista ihmistä, enkä minä ole poikkeus, vaikka haluaisinkin olla. Sekä syyllisyys että häpeä liittyvät omatuntoon, joka antihäpeätraumaisella on häiriintynyt, mutta niin on antisyylliselläkin. Antihäpeä onkin ehkä helpompi tunnistaa valheista, joilla peittelee omaa pahuuttaan, virheellisyyttään, epätäydellisyyttän tai mitä sanaa sitten käytetäänkään.

Mitä tapahtuu, kun päättää kaikesta vastustuksesta huolimatta ottaa tunnevyyhdin käsiteltäväkseen? Ruusuilla tanssia ja ilmaisia lounaita ei valitettavasti ole luvassa: prosessin eri vaiheissa nousee jonkintasoista pelkoa ja ahdistusta. Kun pelkoa patoaa, tulee usein keho-oireita kuten päänsärkyä, selkäkipuja, mahavaivoja ja muuta selittämätöntä, usein hyvinkin pian tunnereaktion ja sen torjumisen jälkeen.  Ensin on kohdattava pelko, sitten viha ja sen synnyttämä pelko, sitten syyllisyys ja sen synnyttämä tuomituksi tulemisen pelko, häpeä ja paljastetuksi tulemisen pelko... Onneksi se ei tapahdu kertarysäyksellä vaan ikään kuin luonnon sanelemana asia, aihe, tunne ja tapahtuma kerrallaan. Kun tunteen kohtaa, tulee myös tunnelukko ja siihen liittyvä antitunnekäyttäytyminen näkyväksi. Kun tunnetraumaa työstetään, alkaa oma suhtautuminen ja käyttäytyminen muuttua. Jos tajuaa esimerkiksi toimivansa marttyyrin tavoin, sen myöntäminen ei välttämättä ole mieluisaa, mutta kun vähitellen oppii näkemään tilanteet, joissa marttyyriksi heittäytyy, niistä pystyy peruuttamaan ulos ja käsittelemään ne terveemmin, eikä marttyyrimoodi olekaan enää se vallitseva tapa toimia.

Lukemattomat tutkimukset  ja arkikokemus osoittavat muun muassa, että lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyy, valtava määrä ihmisiä jää ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, syrjäytyminen on yksi suurimmista yhteiskunnallisista riskeistä -- lehdissä kirjoitetaan näistä ilmiöistä päivittäin. Hyvin usein elämänhallinnan ongelmien taustalla on käsittelemättömät tunnetraumat.

Lisätietoa:

Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina, Espoo.

Broom, Brian. 2010. Sairaus täynnä merkityksiä. Kokemukset ja merkitykset fyysisen sairauden aiheuttajina. PT-kustannus, Tampere.

Leader, Darian & Corfield, David. 2008. Miksi ihmiset sairastuvat? Teos, Helsinki.

Joukossa tunne tiivistyy

Miksi ryhmässä tapahtuu enemmän kuin yksilöterapiassa?

 

Kun aloitin modernin vyöhyketerapian opinnot 2012, mielsin pitkään tunnekehohoidot vain yksilöterapioiksi. Ajatus ryhmämuotoisesta vyöhyketerapiasta tuntuukin huvittavalta, vaikka sellaista itse asiassa toteutetaan vauvahierontakursseilla, joilla äidit saavat hierontataidon lisäksi myös vertaistukea, ja vauvatkin ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Tunnetaideterapiaa (TTT) voi tehdä myös yksilöterapiana, mutta se on alkujaan kehitetty ryhmämenetelmäksi, tunnepuheeseen perustuvan työskentelyn, ns. TUDY- eli tunneryhmien (TUDY = tunteiden dynamiikka) yhdeksi työkaluksi. Tunnemaalaus osoittautui niin tehokkaaksi, että se laajeni myöhemmin tunnetaideterapiaksi. Ryhmätyöskentelyn teho perustuu oman tunnetilan yhdistämisen kehotuntemuksiin ryhmässä: osallistujien keskinäiset tunnepeilaukset tuovat sellaista syvyyttä, johon yksilöterapiassa ei useinkaan yhdellä kerralla päästä. Peilausten onnistuminen edellyttää luottamusta ja vapaata ilmapiiriä, jossa jokainen tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty. Siksi kaikissa TUDY-ryhmissä osallistujat sitoutuvat vaitioloon aivan kuten yleensäkin ryhmämuotoisissa vertaistuki- ja terapiaistunnoissa.

TUDY-työskentely ei ole psykoterapiaa eivätkä tunneohjaajat tai tunnetaideterapeutit psykoterapeutteja. Kyse on keinosta parantaa itsetuntemusta tutkimalla omia emotionaalisia ja fyysisiä reaktioita. TUDY-menetelmää ei ole tarkoitettu psykiatristen sairauksien hoitoon, sillä ryhmätyöskentely ei ole turvallista, jos kognitiiviset reaktiot ja mielialat vaihtelevat hallitsemattomasti. Tällaisissa tapauksissa oikea apu löytyy erikoissairaanhoidon piiristä.

TUDY-ryhmät poikkeavat vuorovaikutteisista eli interpersonaalisista terapiaryhmistä siinä, että tunneryhmissä ei ole muuta tavoitetta tai tarkkarajaista kehitystehtävää kuin siirtyminen järkitilasta tunnetilaan, oman tunteen eli emootion kohtaaminen ja ilmaiseminen tunnepuheena ja tunnetaideterapiassa myös kuvataiteen keinoin. Ryhmäläisten vuorovaikutusta ei siis pyritä vakauttamaan tai korjaamaan, eikä istunnolle ole määrätty teemaa kuten esimerkiksi "tiedostamattoman vuorovaikutusmallin tunnistaminen ja muuttaminen".

Keskeistä on siis siirtyä pois järkitilasta, lopettaa kehää kiertävä vatvominen ja analysointi, johon niin usein jumitilanteissa sorrumme. Stressi syntyy usein juuri siitä, että pää käy ylikierroksilla, mutta ongelma ei silti ratkea. Tunneryhmässä on mahdollisuus pysähtyä, kuulostella oloaan ja tuoda esiin se tunne, joka kiireisessä arjessa jää kaiken tohinan alle. Ideana on tutkia tunnetta ja etsiä mahdollisia yhteyksiä tämänhetkiseen ongelmaan, elämäntilanteeseen laajemminkin ja tarvittaessa myös aiempiin elämäntapahtumiin. Kyse ei kuitenkaan ole suorittamisesta, vaan tunnepuhetuokio on kuin lepohetki, jossa saa hengähtää, ihan vain olla ja tuntea.

Ryhmässä voidaan työskennellä hyvin monella tavalla. Voidaan yhdistää ohjattuja tai vapaita kehollisia harjoituksia, tunnekuuntelua, spontaania tunnepuhetta, hiili-, savi- tai maalaustöitä kulloisenkin tilanteen mukaan. Esimerkiksi ylivireinen, levoton porukka kaipaa tasaantumista ja rauhoittumista, kun taas lamaantunut, lukossa oleva ryhmä tarvitsee aktivoivan harjoituksen päästäkseen käyntiin. Joskus keskitytään pelkkään puheeseen ja tunneliikuntaan, mutta useimmiten tunnemaalausryhmä aloitetaan puheella, maalataan sen jälkeen ja lopuksi puretaan työt. Aivan yhtä hyvin voidaan kuitenkin maalata heti aluksi ja käyttää vastaavasti enemmän aikaa töiden purkuun. Purkutilanteessa toimitaan samoilla periaatteilla kuin tunnepuhetilanteessa yleensäkin, eli jokainen kertoo työstään sen, mikä siinä tuntuu olennaiselta. Toisten töitä ei analysoida eikä arvostella, vaan niistä voi halutessaan peilata ikään kuin ”jatkoa” omaan työhönsä.

Ohjaajan rooli on hieman erilainen verrattuna moneen muuhun ryhmätyöskentelymetodiin. TUDYn perusajatus on, että jokainen on itse oman tunneprosessinsa asiantuntija. Ohjaaja ei voi sanoa, mitä kukakin tuntee tai mitä ”pitäisi” tuntea. Hän kyllä jäsentää istuntoa pitämällä huolta aikataulusta ja tekemällä päätökset siitä, mitä harjoitteita tehdään missäkin vaiheessa ja varmistamalla, että kaikki tulevat halutessaan kuulluiksi, eikä kukaan pääse omimaan liikaa aikaa ja tilaa. Ohjaaja on osa ryhmää ja osallistuu kuten muutkin, mutta hän antaa etusijan toisille, esimerkiksi puhuu itse viimeisenä ja sopeuttaa oman prosessinsa ryhmään, ei päinvastoin. Voi miettiä, miltä tuntuisi, jos ohjaaja ei osallistuisi tunnepuheeseen. Olisiko hän silloin kylmä tarkkailija, joka asettaisi itsensä tunteistaan puhuvien ulkopuolelle? Se aivan varmasti vaikuttaisi ryhmädynamiikkaan ja saisi muut osallistujat suojautumaan.

Puhui ryhmä sitten ennen tai jälkeen maalaamisen, perusperiaate on sama. Kerrallaan yksi puhuu, ja muut kuuntelevat keskeyttämättä. Puhetta ei suunnata kenellekään erityisesti, vaan se on puhdasta minä-viestintää: puhutaan omasta kokemuksesta ja tunteesta. Se on ikään kuin monologi, jossa senhetkiset ajatukset, kehotuntemukset ja tunteet puetaan sanoiksi. Ajatukset saattavat poukkoilla, ehkä itkettää, naurattaa, nolottaa, voi tulla taukoja -- ei ole kaavaa, johon pitäisi yrittää mahtua. Joskus  olo on suorastaan turta, eikä oikein tiedä mistä aloittaisi. Kun tilaa vain lähtee purkamaan vaikka kehotuntemusten tai päivän tapahtumien kautta, kuulostelee itseään, tunnetila näyttäytyy  kyllä vähitellen. Joskus taas joku saapuu ryhmään niin täynnä tunnetta, että tuntuu kuin se olisi päästävä purkamaan heti, ennen kuin pää räjähtää. Jos joku ei halua puhua, ei sitä häneltä vaadita: hiljaisuudestaan huolimatta hän on ryhmän jäsen valitsemallaan tavalla.

Olennaista on myötätuntoinen ja läsnäoleva kuunteleminen. Ollaan siis yksinkertaisesti vain läsnä ja luotetaan, että toinen pystyy kyllä käymään senhetkisen prosessinsa loppuun. Muille ei esitetä kysymyksiä eikä heidän puhettaan kommentoida muuten kuin oman tuntemuksen kautta, esimerkiksi: ”Kun sanoit, että töissä sun ponnisteluja pidetään itsestäänselvyytenä, niin se tuntui kyllä niin tutulta, tuli heti samanlainen olo kuin silloin kun...” Tunneryhmässä ei analysoida eikä neuvota, ei yritetä ratkaista ongelmia, vaan keskitytään siihen, miltä tämä kaikki juuri nyt tuntuu, ja mitä ajatuksia tunteen kohtaaminen nostaa. Taustalla olevien tekijöiden tiedostaminen antaa kyllä myöhemmin työkaluja tilanteen selvittämiseksi, mutta sen tarkoitus ei ole tapahtua  ryhmätilanteessa. Muita ei myöskään lohduteta, vaikka sillä tarkoitettaisiinkin  hyvää, koska se katkaisee toisen tunnetilan. Jokaiselle annetaan mahdollisuus tunteensa kohtaamiseen.  Jos joku käy läpi esimerkiksi surua, ja toinen tuntee vastustamatonta halua rynnätä halaamaan, ikään kuin ottamaan suru pois, olisi lohduttajan rakentavaa tutkia, miksi toisen tunne herättää itsessä niin vahvan impulssin toimia.

Usein käy niin, että ensimmäinen puhuja tulee määrittäneeksi ryhmän ”teeman” tai tunteen, jolloin muilla aktivoituu samantyyppinen asia, joka sitten voi vaihtua seuraavien puhujien reaktioiden ja aiheiden myötä. Mitä avoimemmin puhutaan, sitä syvempiä asioita kuulijoiden sisällä herää. Tätä kutsutaan tunnepeilaukseksi. Se on käytännössä sama ilmiö kuin vuorovaikutteisen ryhmäpsykoterapian käsitteet projektio (siirtää toiseen ryhmäläiseen tunteita, jotka todellisuudessa liittyvät ihan muuhun henkilöön), peilaus (toisen ryhmäläisen käyttäytyminen herättää rajun tunteen, vaikka itse käyttäytyy juuri samalla tavalla), rinnasteinen vääristymä (havainto toisesta ryhmäläisestä vääristyy rajusti) tai projektiivinen identifikaatio (omien tiedostamattomien ominaisuuksien näkeminen toisessa ryhmäläisessä). Kun siis joku puhuu jostakin, tekee jotain, mahdollisesti jopa istuu vain paikallaan tekemättä mitään, se herättää toisessa muistikuvan, ajatuksen, tunteen, kehotuntemuksen. Tunnepeilaus osuu jokaisella aina siihen asiaan, joka on itselle sillä hetkellä kaikkein ajankohtaisin. Jos joku vaikkapa purkaa ahdistusta talousvaikeuksistaan tai lapsensa koulukiusaamisesta, samantyyppisessä tilanteessa oleva saa siitä peilauspinnan, jonka kautta pääsee avamaan omaa ahdistusta ja epävarmuutta. Toisella itse aihe voi mennä täysin ohi, mutta kenties jokin asia tilanteen kuvauksessa, jopa yksi sana tai ele, herättää ajatuksen jostain, mikä tälle ryhmäläiselle on sillä hetkellä työstettävä asia, syy miksi hän on ylipäätään hakeutunut ryhmään. Nämä peilaukset siirtyvät maalauksiin, joissa hyvin monesti toistuu jokin yhteinen elementti kuten väri, muoto tai teema.

Jo ryhmätilanne itsessään pakottaa -- mihinpä muuhun kuin yhteisön jäseneksi. Ja se on meille monelle tiukka paikka, koska usein tunnetason traumat ovat tapahtuneet juuri tietyssä yhteisössä, oli se sitten perhe, kaverit, koulu tai työpaikka. Siksi esimerkiksi syyllisyyteen tai häpeään liittyvä tunnetrauma purkautuu parhaiten yhdessä muiden kanssa, kun kokee tulevansa hyväksytyksi ja olevansa arvokas siitä huolimatta, mitä itselle on tapahtunut, ja mitä on tehnyt ja tuntenut. Puhutaan korjaavasta kokemuksesta. Peilausta ei tapahdu yksilöterapiassa yhtä voimakkaasti, koska terapeutti ei tuo omaa tunnettaan hoitotilanteeseen vaan peilinä toimiminen on passiivisempaa.

Joskus peilaus voi syntyä siitäkin, ettei ymmärrä yhtään tai samaistu mihinkään, mistä toiset puhuvat. Tällöin tuntee voimakasta ulkopuolisuutta, mikä yleensä nostaa ahdistuksen. Olisi hyvin tärkeää uskaltaa pukea tunteensa sanoiksi sen sijaan, että ryntää tiehensä, jolloin ahdistus jää pitkäksi aikaa päälle. Mitä suurempia käsittelemättömiä traumoja ihmisellä on, sitä rajumpia peilauksia ryhmässä voi tapahtua. Jos joku kertoo esimerkiksi vanhempien alkoholismin varjostamasta lapsuudestaan, aihe voi olla jollekulle sillä hetkellä liian kipeää kuunneltavaa. TUDY-ryhmätyöskentely onkin hyvin intensiivinen menetelmä, eikä se sovi hauraassa tilassa olevalle, esimerkiksi posttraumaattista stressihäiriötä potevalle. Kriisitilaisen olisikin välttämätöntä ensin rentoutua ja vahvistua, käydä yksilöterapiassa selvittelemässä kipupisteitä ja hakeutua ryhmään vasta, kun tuntee etteivät muiden tunteet ja kokemukset ole itselle uhka.

Ryhmätyöskentelyn ei missään nimessä tarvitse olla jokaiselle se ominaisin tapa käsitellä omia jumikohtia, eikä siihen pidä pakottaa itseään  -- eikä varsinkaan ketään toista! -- jos se ei tunnu oikealta. Joskus kannattaa kuitenkin haastaa itsensä ja kokeilla. Moni lähteekin tunnemaalausryhmästä ällikällä lyötynä ja kokee saaneensa paljon uutta ajateltavaa.