Viaton uhri, marttyyri vai jotain muuta?

Mitä uhriutuva tekee?

Tunnetaideterapiamaalaus, 2015. Pieta Voipio.

Syyllisyys ja häpeä ovat osoittautuneet aiheiksi, joista syntyy sangen vähän keskustelua kaikilla mittareilla tarkasteltuna, myös somen tykkäyksinä, jakoina ja suosituksina. Näin sen kuuluukin toimia, sillä aiheen pariin ajautuu vain silloin, kun se on itselle niin ajankohtainen, että siitä tekee mieli hakea lisää tietoa. Sen sijaan söpöt videot norsunpoikasista ovat ajankohtaisia aina, sillä koskaan ei ole niin hyvällä tuulella, etteikö voisi vielä nostaa mielialaa katsomalla liikuttavan palleron haparointia.

 

Terapeutit kuitenkin kohtaavat työssään syyllisyyden ja häpeän kanssa painivia päivittäin. Hyvin usein heidän tehtävänään olisi antaa asiakkaalle työkaluja  näkökulmansa laajentamiseen, auttaa oivaltamaan oma osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet käsiteltävissä tilanteissa. Joskus se voi olla vaikeaa, etenkin jos asiakas on täysin vakuuttunut siitä, että ongelma on vain ja ainoastaan muiden vika. Todisteita sen osoittamiseksi löytyy vaikka kuinka, ja kun mennään liian pitkälle, myös sosiaaliviranomaiset tai käräjäoikeus ottavat asiaan kantaa syyttämällä, tuomitsemalla ja määräämällä.

Lievemmissäkin tilanteissa on helppo syyttää muita: kun se teki niin-ja-niin tai en minä pystynyt, kun se vain jyräsi. Varmasti jyräsikin, vaikkei olisi saanut -- siksi että pystyi. Jyrätyksi tuleva ei ole syyllinen, mutta kylläkin osallinen tapahtumaan. Jos jyrätty ei pysty näkemään esimerkiksi oman pelkonsa osuutta tilanteeseen, hän siirtää vastuun jyrääjän niskoille -- minne se tottakai kuuluukin, sillä ei ketään saa jyrätä vain siksi, että se on mahdollista. Sen sijaan on muita asioita, joista uhrin roolissa olevan täytyy valitettavasti kantaa vastuu, sillä kukaan muu ei voi sitä hänen puolestaan tehdä.

Juuri nämä jyräämis- eli alistamistilanteet ovat hirvittävän vaikeita. Asetelmaksi tulee mustavalkoisesti pahantekijä versus uhri. Koska uhri kärsii, hänen ylleen tulee helposti viattomuuden suojakuori, joka saattaa muodostua vankilaksi. Uhrius lukitsee, ja vaikkei uhrin pidäkään ottaa vastuuta alistajan toiminnasta, tilanteesta pääsee ulos vain sillä, että käsittelee alistamistrauman lisäksi myös sen, miten tilanteeseen oli tultu. Ikävä totuus on, että alistetun on tehtävä kaksinkertainen työmäärä, jotta alistamisketju katkeaisi. Mikä malli toistuu, jos elämässä kerta toisensa jälkeen joutuu esimerkiksi kiusatuksi tai suljetuksi ulkopuolelle? Kiusaaminen ja eristäminen on yksiselitteisesti väärin, tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella millään tavalla puolustaa alistajia. Uhri ei kuitenkaan pysty murtamaan asetelmaa, vaikuttamaan alistajaan ja muuttamaan tämän käytöstä ilman, että etsii omasta elämästään aiemmat samanlaiset tilanteet ja niihin vaikuttaneet tekijät. Milloin tulin alistetuksi ensimmäisen kerran? Mistä pelko syntyi? Miten se vaikutti tuleviin tilanteisiin? Auttoiko joku, sainko tukea? Pystyinkö tuntemaan, ilmaisemaan ja purkamaan vihaa alistajaa kohtaan? Syyllistikö joku minut tapahtuneesta, syyllistyinkö itse?

Pelkkä asioiden käsittely järkitasolla ei riitä tilanteen muuttamiseksi, vaan on käytävä läpi myös tunteet, jotka alistamistilanteissa joutui painamaan sisäänsä. Voi tuntua vaikealta tunnustaa, ettei voinut tilanteelle mitään:  Kyllä, se tuntui ihan hirvittävän pahalta, se loukkasi ja vahingoitti minua. Siitä nousee usein tukahdutettu viha: Se oli väärin! Niin ei olisi saanut tapahtua, ketään ei saa kohdella niin. Tunne on saattanut tuntua hallitsemattomalta, pelottavalta tai kielletyltä, monin tavoin vaikealta kohdata. Ja edelleen: Minä pelkäsin, en pystynyt puolustautumaan tai edes tulemaan vihaiseksi, olin ihan lamaantunut, enkä jälkeenpäin pystynyt edes ajattelemaan asiaa, koska se sattui niin paljon. Usein tunne liittyy myös muihin ihmisiin: Eniten satutti se, että jäin yksin, kukaan ei nähnyt hätääni, enkä osannut ilmaista avuntarvettani. Joku saattaa menettää luottamuksensa, jopa katkeroitua -- ja löytää itsensä kerta toisensa jälkeen vastaavasta tilanteesta, joka alkuun vaikutti turvalliselta, luotettavalta ja rakentavalta mutta vääristyi vähitellen.

Kun uhri jää yksin, on suuri riski masentua, kyynistyä ja muuttua marttyyriksi. Apua voi olla vaikea ottaa vastaan. Vaikka alistavat jyrät ovatkin vastuussa alistamisesta, ei kukaan pysty tekemään uhrin puolesta päätöstä uhriutumiskierteen lopettamisesta. Tässä mielessä olemme aina omillamme, päätöksen täytyy lähteä itsestä. Ja se kysyy rohkeutta ja voimia. Ensin täytyy kohdata oma pelko, viha, kipu, syyllisyys, häpeä... Usein niiden läpikäyminen vapauttaa ja huojentaa niin paljon, että muutos käynnistyy kuin itsestään, eikä sitä tarvitse erityisemmin käynnistää. Muutos voi kuitenkin olla raju. Jos on koko ikänsä suojautunut pelolta esimerkiksi tukeutumalla ihmisiin, joita on pitänyt itseään vahvempina, nämä eivät välttämättä suhtaudu pelkästään kannustavasti siihen, että toinen alkaakin esittää omia ajatuksiaan ja ilmaista tuntojaan. Kaikkien traumojen, niiden käsittelyn ja muutoksen käynnistymisen jälkeen tulee konflikteja, joiden seurauksena tulee uudenlaisia valintatilanteita. Ne ovat se todellinen koetinkivi: aiempi käyttäytymismalli, joka on ajanut alistamistilanteisiin, joko muuttuu tai sitten ei. Jostain on ammennettava rohkeutta, jota aiemmin ei ollut. On valittava, jatkaako vanhaa, tuttua rataa, jonka karikot ovat tiedossa, vai hyppääkö uuteen, tavallaan tyhjän päälle ilman täyttä takuuta siitä, että elämä muuttuu onneksi ja auvoksi.

On äärettömän epäoikeudenmukaista, että kun uhri ensin tulee alistetuksi, kenties jo lapsena tai tilanteessa, jossa ei ole voinut valita, on kaikkien koettelemusten ja murskaantumisten jälkeenkin vielä itse haluttava muutosta. On tehtävä yksin se työ ja kannettava vastuu omasta paranemisestaan. Rikostilanteessa syyllinen voi saada vankilatuomion ja uhri vahingonkorvauksia, mutta se itsessään ei vielä paranna uhria, eikä rikottu elämä tule sillä ehjäksi. Toki oikeuden toteutuminen vahvistaa, mutta oikeuskäsittelyyn tai muuten ulkopuolisten tarkasteltaviksi päätyy vain pienen pieni osa alistamistilanteista -- niistäkin jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkistön.

Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään, iloon ja tulevaisuuteen, myös uhrilla. Paljon työtä on edessä, mutta toisaalta se tuo myös mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Varmaa on vain se, että katkeruudella ei voita muuta kuin pienen lohdutuspalkinnon.