 |
| Tunnetaideterapiamaalaus, 2015. Pieta Voipio. |
Syyllisyys ja häpeä
ovat osoittautuneet aiheiksi, joista syntyy sangen vähän keskustelua kaikilla
mittareilla tarkasteltuna, myös somen tykkäyksinä, jakoina ja suosituksina.
Näin sen kuuluukin toimia, sillä aiheen pariin ajautuu vain silloin, kun se on
itselle niin ajankohtainen, että siitä tekee mieli hakea lisää tietoa. Sen
sijaan söpöt videot norsunpoikasista ovat ajankohtaisia aina,
sillä koskaan ei ole niin hyvällä tuulella, etteikö voisi vielä nostaa
mielialaa katsomalla liikuttavan palleron haparointia.
Terapeutit kuitenkin
kohtaavat työssään syyllisyyden ja häpeän kanssa painivia päivittäin. Hyvin
usein heidän tehtävänään olisi antaa asiakkaalle työkaluja näkökulmansa laajentamiseen, auttaa oivaltamaan oma osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet käsiteltävissä tilanteissa. Joskus se voi
olla vaikeaa, etenkin jos asiakas on täysin vakuuttunut siitä, että ongelma on
vain ja ainoastaan muiden vika. Todisteita sen osoittamiseksi löytyy vaikka
kuinka, ja kun mennään liian pitkälle, myös sosiaaliviranomaiset tai käräjäoikeus
ottavat asiaan kantaa syyttämällä, tuomitsemalla ja määräämällä.
Lievemmissäkin tilanteissa
on helppo syyttää muita: kun se teki
niin-ja-niin tai en minä pystynyt,
kun se vain jyräsi. Varmasti jyräsikin, vaikkei olisi saanut -- siksi että
pystyi. Jyrätyksi tuleva ei ole syyllinen, mutta kylläkin osallinen
tapahtumaan. Jos jyrätty ei pysty näkemään esimerkiksi oman pelkonsa osuutta
tilanteeseen, hän siirtää vastuun jyrääjän niskoille -- minne se tottakai
kuuluukin, sillä ei ketään saa jyrätä vain siksi, että se on mahdollista. Sen sijaan on muita asioita, joista uhrin roolissa olevan täytyy
valitettavasti kantaa vastuu, sillä kukaan muu ei voi sitä hänen puolestaan
tehdä.
Juuri nämä jyräämis-
eli alistamistilanteet ovat hirvittävän vaikeita. Asetelmaksi tulee mustavalkoisesti
pahantekijä versus uhri. Koska uhri kärsii, hänen ylleen tulee helposti
viattomuuden suojakuori, joka saattaa muodostua vankilaksi. Uhrius lukitsee, ja
vaikkei uhrin pidäkään ottaa vastuuta alistajan toiminnasta, tilanteesta pääsee
ulos vain sillä, että käsittelee alistamistrauman lisäksi myös sen, miten
tilanteeseen oli tultu. Ikävä totuus on, että alistetun on tehtävä
kaksinkertainen työmäärä, jotta alistamisketju katkeaisi. Mikä malli toistuu,
jos elämässä kerta toisensa jälkeen joutuu esimerkiksi kiusatuksi tai
suljetuksi ulkopuolelle? Kiusaaminen ja eristäminen on yksiselitteisesti
väärin, tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella millään tavalla puolustaa
alistajia. Uhri ei kuitenkaan pysty murtamaan asetelmaa, vaikuttamaan
alistajaan ja muuttamaan tämän käytöstä ilman, että etsii omasta elämästään
aiemmat samanlaiset tilanteet ja niihin vaikuttaneet tekijät. Milloin tulin
alistetuksi ensimmäisen kerran? Mistä pelko syntyi? Miten se vaikutti tuleviin
tilanteisiin? Auttoiko joku, sainko tukea? Pystyinkö tuntemaan, ilmaisemaan ja
purkamaan vihaa alistajaa kohtaan? Syyllistikö joku minut tapahtuneesta,
syyllistyinkö itse?
Pelkkä asioiden
käsittely järkitasolla ei riitä tilanteen muuttamiseksi, vaan on käytävä läpi
myös tunteet, jotka alistamistilanteissa joutui painamaan sisäänsä. Voi tuntua
vaikealta tunnustaa, ettei voinut tilanteelle mitään: Kyllä,
se tuntui ihan hirvittävän pahalta, se loukkasi ja vahingoitti minua. Siitä
nousee usein tukahdutettu viha: Se oli
väärin! Niin ei olisi saanut tapahtua, ketään ei saa kohdella niin. Tunne
on saattanut tuntua hallitsemattomalta, pelottavalta tai kielletyltä, monin
tavoin vaikealta kohdata. Ja edelleen: Minä
pelkäsin, en pystynyt puolustautumaan tai edes tulemaan vihaiseksi, olin ihan
lamaantunut, enkä jälkeenpäin pystynyt edes ajattelemaan asiaa, koska se sattui
niin paljon. Usein tunne liittyy myös muihin ihmisiin: Eniten satutti se, että jäin yksin, kukaan ei nähnyt hätääni, enkä osannut
ilmaista avuntarvettani. Joku saattaa menettää luottamuksensa, jopa
katkeroitua -- ja löytää itsensä kerta toisensa jälkeen vastaavasta
tilanteesta, joka alkuun vaikutti turvalliselta, luotettavalta ja rakentavalta
mutta vääristyi vähitellen.
Kun uhri jää yksin,
on suuri riski masentua, kyynistyä ja muuttua marttyyriksi. Apua voi olla vaikea
ottaa vastaan. Vaikka alistavat jyrät ovatkin vastuussa alistamisesta, ei
kukaan pysty tekemään uhrin puolesta päätöstä uhriutumiskierteen
lopettamisesta. Tässä mielessä olemme aina omillamme, päätöksen täytyy lähteä
itsestä. Ja se kysyy rohkeutta ja voimia. Ensin täytyy kohdata oma pelko,
viha, kipu, syyllisyys, häpeä... Usein niiden läpikäyminen vapauttaa ja
huojentaa niin paljon, että muutos käynnistyy kuin itsestään, eikä sitä
tarvitse erityisemmin käynnistää. Muutos voi kuitenkin olla raju. Jos on koko
ikänsä suojautunut pelolta esimerkiksi tukeutumalla ihmisiin, joita on pitänyt
itseään vahvempina, nämä eivät välttämättä suhtaudu pelkästään kannustavasti
siihen, että toinen alkaakin esittää omia ajatuksiaan ja ilmaista tuntojaan.
Kaikkien traumojen, niiden käsittelyn ja muutoksen käynnistymisen jälkeen tulee
konflikteja, joiden seurauksena tulee uudenlaisia valintatilanteita. Ne ovat se
todellinen koetinkivi: aiempi käyttäytymismalli, joka on ajanut alistamistilanteisiin,
joko muuttuu tai sitten ei. Jostain on ammennettava rohkeutta, jota aiemmin ei
ollut. On valittava, jatkaako vanhaa, tuttua rataa, jonka karikot ovat
tiedossa, vai hyppääkö uuteen, tavallaan tyhjän päälle ilman täyttä takuuta
siitä, että elämä muuttuu onneksi ja auvoksi.
On äärettömän
epäoikeudenmukaista, että kun uhri ensin tulee alistetuksi, kenties jo lapsena
tai tilanteessa, jossa ei ole voinut valita, on kaikkien koettelemusten ja
murskaantumisten jälkeenkin vielä itse haluttava muutosta. On tehtävä yksin se
työ ja kannettava vastuu omasta paranemisestaan. Rikostilanteessa syyllinen voi
saada vankilatuomion ja uhri vahingonkorvauksia, mutta se itsessään ei vielä
paranna uhria, eikä rikottu elämä tule sillä ehjäksi. Toki oikeuden toteutuminen
vahvistaa, mutta oikeuskäsittelyyn tai muuten ulkopuolisten tarkasteltaviksi
päätyy vain pienen pieni osa alistamistilanteista -- niistäkin jotka täyttävät
rikoksen tunnusmerkistön.
Jokaisella ihmisellä
on oikeus elämään, iloon ja tulevaisuuteen, myös uhrilla. Paljon työtä on
edessä, mutta toisaalta se tuo myös mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Varmaa
on vain se, että katkeruudella ei voita muuta kuin pienen lohdutuspalkinnon.
