Kukaan ei saa koskaan tietää...

Häpeä. Häpeä? Häpeä!

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Blogitekstin kirjoittaminen ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut näin tukalalta. Aiheena häpeä ei ole vaikea ymmärtää, vaan ongelman tekee se, että häpeä ei suostu pysymään mukavasti käsitteellisellä tasolla vaan tunkeutuu myös tunnetasolle. Ja koska häpeä on yksi ahdistavimpia tunteita, sitä tekee kaikkensa työntääkseen sen pois, ja mitä enemmän sitä torjuu, sitä enemmän se tuntuu pyörivän jossain ihan pinnan alla ja aiheuttavan kaikenlaisia reaktioita. Sivuutan siis tietoisesti aiheen nostaman puristuksen, jotta saan tämän kirjoituksen valmiiksi. Tehokas keino ikävien tuntemusten etäännyttämiseen on turvautuminen järkeen, esimerkiksi teoriaan. Kas näin!

Häpeää ei ole tutkittu kovinkaan paljon, vaikka se on läsnä jokaisen elämässä, ja sen vaikutukset ovat kautta historian saaneet aikaan kokonaisia instituutioita moraalioppeineen, häpeärangaistuksineen, vainoineen ja kaikkineen. Tänä syksynä YLE julkaisi häpeästä kiinnostavan artikkelin, jossa tunnetta käsiteltiin sekä biologisena että psykososiaalisena ilmiönä. Aivoista pystytään PET-kuvauksen avulla paikantamaan helpoiten inho, pelko, hämmästys, suru, viha ja ilo, jotka yhdistyvät tiettyihin aivosignaaleihin ja välittäjäaineisiin (lue lisää Aurora-lehdestä). Häpeän löytämistä vaikeuttaa tutkijoiden mukaan se, ettei se ole synnynnäinen vaan opittu tunne, joka ikään kuin rakentuu alkukantaisempien tunteiden yhdistelmien päälle. Tulokset ovat kuitenkin niin selviä, että häpeäkin on otettu mukaan kehon tunnekarttaan (lue lisää alkuperäisestä tutkimuksesta). Selvin yksittäinen häpeään liittyvä merkki on jokaiselle kiusallisen tuttu kasvojen punastuminen, ja se on helppo havaita myös kaavakuvasta, jossa painottuu vahvasti pään alue.

Koska biologisesti ottaen häpeään ei synnytä, vaan se opitaan, joku sen myöskin kasvavalle yksilölle opettaa: yhteisö. Yhdysvaltalaisten psykologien ja antropologien tutkimuksen mukaan häpeällä on yhteisössä selvä tarkoitus, sillä se säätelee yksilön pärjäämistä lauman jäsenenä. Alkukantaisimmillaan kyse oli eloonjäämisestä, eli toivotulla tavalla käyttäytyvä lauman jäsen pääsi osaksi yhteisestä ruoasta ja suojasta. Luolamiehen ja -naisen siis kannatti esiintyä mahdollisimman hyvässä valossa, jotta mahdollisuudet omaan ja jälkeläisten hyvinvointiin maksimoituisivat. Edullisen vaikutelman luominen liittyy kiinteästi heikkouksien salaamiseen: toisille ei hevin haluta paljastaa itsestä mitään raskauttavaa, joka saattaisi muuttaa näiden käsitystä. Tätä kaavaa toteutamme yhä tänäkin päivänä.

Nolot kommellukset pystyy vielä kuittaamaan huumorilla. Luolamiesteorian valossa voi miettiä, onko omalle mokalleen nauramisen evoluutiososiologisena tarkoituksena näyttää vahvalta ja joustavalta ja näin ikään kuin vahvistaa omaa arvoaan lauman silmissä. Jaettu häpeä on aina myös sen kutistamista, tekemistä merkityksettömäksi. Eihän se nyt niin kauheaa ollutkaan! Mutta entä asia, joka on liian kipeä tai vaarallinen kerrottavaksi? Mitä en missään nimessä halua kenenkään tietoon? Miksi? Muuttaisiko se heidän käsitystään minusta korjaamattomasti? Hylättäisiinkö minut?

Tunteiden dynamiikan (TUDY) mukaan häpeä on tunteista perimmäisin, eikä se voi esiintyä yksinään, liittymättä muihin tunteisiin. Siihen on vaikea päästä käsiksi siksi, että ensin täytyy kohdata pelko, viha ja syyllisyys, jotka ovat paksuna kuorena suojaamassa häpeän paljastumista. Paljastumisen uhka myös synnyttää suuren pelon, ehkä myös häpeän tuon pelon olemassaolosta (olenko tosiaan näin heikko?). Häpeä on syvempi tunne kuin syyllisyys, vaikka ne ovatkin yleensä linkittyneet yhteen: syyllisyydessä ikävät tuntemukset kohdistuvat väärään tekoon, häpeässä taas ihminen tuntee olevansa läpeensä väärä ja paha. Syvää häpeää kantava tuntee, ettei edes ole oikeutettu anteeksiantoon.

Häpeä voi liittyä mihin tahansa asiaan, pieneen tai isoon. Vääränväriset kurahousut. Viimeinen sija hiihtokilpailuissa. Ei kavereita. Nuhtelu koko luokan edessä. Pelko. Luokalle jääminen. Ulkonäkö. Kiusaaminen. Vanhempien avioero. Kaltoinkohtelu. Syöpäläiset. Epäonnistuminen. Hylätyksi tuleminen. Julkinen nöyryytys. Sairaus. Vamma. Erilaisuus. Ulkopuolisuus. Köyhyys. Riittämättömyys. Yksinäisyys. Epävarmuus. Se, ettei tiedä, kuka oikeastaan on. Mitä moninaisimmat seksuaalisuuteen liittyvät asiat. Mielenterveysongelmat. Päihteet. Itsemurha. Väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Rikollisuus. Vankilatuomiot. Insesti. ”Kunniamurhat”. Kouluampumiset.

Ihminen painaa leimaantumisen pelossa sisäänsä käsittämättömän määrän nöyryytystä, pelkoa, kipua, vihaa ja syyllisyyttä, mikä ruokkii häpeää. Jokainen haluaa varmistaa paikkansa yhteisössä, oli se perhe, suku, kaverit, koulu tai työpaikka. Ulkopuolelle jääminen synnyttää häpeän, jota voi yrittää torjua aggressiivisella välttelyllä (pitäkää porukkanne, en olis halunnutkaan!), kompensoivalla ylisuorittamisella (kun teen asiat tarpeeksi hyvin, tulen hyväksytyksi), läheisriippuvaisella takertumisella toiseen ihmiseen tai yhteisöön (teen itseni korvaamattomaksi tälle ihmiselle), turruttamalla itsensä päihteillä tai muilla addiktioilla (kun alkaa ahdistaa liikaa, uppoudun työhön, vedän pään täyteen tai näännytän itseni juoksemalla). Usein tämä tapahtuu tiedostamatta, sillä suojamekanismi käynnistyy heti häpeäntunteen pilkahtaessa. Pahimmillaan häpeälliset kokemukset ovat ikään kuin eriytyneet, koteloituneet niin, että jos niitä yrittää muistella, nousee niin kova ahdistus, että on pakko ajatella jotain muuta. On myös mahdollista, ettei kerta kaikkiaan muista tapahtumia, tai muistikuva saattaa vääristyä niin, että ihminen ohittaa oman osuutensa tapahtumiin täysin ja näkee syyn vain muissa. Häpeä voi olla jopa niin syvä, että se peitetään häpeämättömyydellä: häpeäkäyttäytyminen nostetaan jalustalle sen sijaan, että sitä tutkittaisiin rehellisessä valossa. Tällöin ihmisen koko tunneidentiteetti rakentuu häpeän ja sen torjumisen varaan. ”Mitä suurempi häpeä, sitä suurempi valhe”, kiteyttää TUDY-menetelmän kehittäjä Antti Pietiäinen.

Häpeään liittyy aina myös paljastaminen ja paljastuminen -- tai ainakin sen uhka. Tuskallista salaisuutta ei voi käsitellä niin kauan kuin sitä varjelee. Häpeän peittäminen vaatii valtavasti ponnistelua, ja mitä lähemmäs paljastumista ihminen joutuu, sitä villimmin suojamekanismit toimivat. Jos häpeän paljastaminen eli häpeätyöskentely tuntuu omalla kohdalla välttämättömältä mutta vaikealta, se on turvallisinta aloittaa ammattilaisen eli vaitiolovelvollisen lääkärin, psykologin tai terapeutin kanssa. Samoin Internet tarjoaa kanavia anonyymiin ammattilaisapuun ja  virtuaaliseen vertaistukeen. Salaisuuden paljastaminen voi tuntua kipeältä, mutta se tuo mukanaan valtavan huojennuksen -- sekä mahdollisesti syyllisyyden ja pelon siitä, mitä tapahtuu, jos joku muu saakin tietää. Koska häpeä on yhteisöön liittyvä tunne, se purkautuu vieläkin paremmin ryhmässä: toisten myötätuntoinen suhtautuminen tuottaa korjaavan kokemuksen.  Turvallisia ovat erilaiset vertaistukiryhmät ja ryhmäterapiat, eikä ole ihme että Anonyymien Alkoholistien (AA) malli on levinnyt kautta maailman kattamaan muitakin addiktioita. Jossain vaiheessa asiasta täytyisi puhua kuitenkin myös niille, jotka ovat häpeässä osallisina. Se ei kuitenkaan ole riskitöntä, koska häpeän paljastamisesta seuraa muutos, eikä mikään ole enää kuten ennen. Usein perheenjäsenet ja muut asianomaiset pystyvät suhtautumaan empaattisesti ja tukemaan prosessissa, mutta joskus joku voi kokea asemansa uhatuksi ja rynnätä puolustautumaan, valitettavan usein leimaamalla paljastajan.

Mitä suurempi häpeä, sitä suuremman yleisön sen paljastaminen tarvitsee. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä merkkihenkilöiden lasten rajut paljastuskirjat: enää ei suostuta kantamaan salaisuutta ja varjelemaan perheen kunniaa, vaan halutaan näyttää millainen hirviö kultaisen ulkokuoren takana oli piilossa. Saattaa seurata rumia loanheittokampanjoita. Sosiaalinen media tekee jokaiselle mahdolliseksi sekä paljastamisen että myös omien salaisuuksien peittämisen kultaiseen kuoreen tavalla, joka ei ollut mahdollista ”vanhaan hyvään aikaan ennen nettiä”. Mitä kaikkea Facebookissa julkaistaan, ja mihin sillä pyritään?

Ihminen on hyvin herkkä välttelemään omaa häpeäänsä mutta tunnistamaan sen muissa, mitä kutsutaan häpeäpeilaukseksi. Kautta maailman myydään päivittäin miljoonittain juorulehtiä, joissa paljastetaan julkkisten mokia ja rikkomuksia. Mitä toisten rypemisen seuraamisella tavoitellaan? Yritetäänkö sillä nostaa omaa asemaa ja varmistaa, ettei itse ole syyllistynyt moiseen, joten oma asema laumassa on turvattu? Tai että muiden huomio suuntautuu pahempiin rikkeisiin kuin mihin itse on syyllistynyt, jolloin voi tuntea olevansa suojassa? Vai voisiko kyse olla siitäkin, että on jollain tasolla tietoinen omasta häpeästään, mutta sen käsitteleminen on niin vaikeaa, että sitä lähestyy takaperoisesti eli osallistumalla muiden häpeän paljastamiseen? Se ei kuitenkaan ole terapeuttinen prosessi, päinvastoin juoruilu vahvistaa häpeätraumaa. Oman häpeän käsittely on aina raskasta ja kivuliasta -- mutta toisaalta mikään ei muistuta sitä helpotusta, joka oman häpeästä luopumisesta seuraa. Ensimmäinen kerta on vaikein, mutta sen jälkeen tunteesta saa otteen helpommin, vähitellen sitä pystyy jo pienimään, ja sen muodostama uhka vähenee. Myöhemmin häpeän pystyy tunnistamaan jo sen noustessa, jolloin sitä ei tarvitse enää paeta ja koteloida. Häpeätyöskentely on kaikkein vaativinta tunneprosessointia, mutta sen aiheuttama hetkellinen ahdistus on silti pienempi paha verrattuna siihen, että antaisi häpeän hallita elämäänsä.

No, oliko tämän jutun kirjoittaminen lopulta niin mahdottoman kauheaa? Välillä oksetti, välillä ahdisti, välillä olin aiheesta hyvinkin etäällä. Esimerkkejä avatessa pystyin liiankin hyvin eläytymään kuviteltuun nöyryyttävään tilanteeseen siksi, että olen itse kokenut joskus jotain vastaavaa -- siis niin sanotusti normaalissa mittakaavassa. En pysty kuvittelemaan, millaista olisi kantaa häpeää omasta osallisuudestaan kouluampumisiin, ihmiskauppaan tai massateloituksiin, vaikka ne ovat nykyäänkin todellisuutta sadoille tuhansille ihmisille ympäri maailmaa. Suojamekanismit toimivat taas: ääriesimerkkien varjolla voin nostaa käteni pystyyn ja samalla sulkea silmäni siltä lähellä olevalta, ihmisenkokoiselta häpeältä, joka koskee minua itseäni. Sen paljastamisesta ja kohtaamisesta voin olla vastuussa vain minä itse.

Hyviä suomalaisesta häpeästä kertovia kirjoja:

Lidman, Satu. 2011. Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena.
Malinen, Ben. 2010. Elämää kahlitseva häpeä. Kirjapaja.
Malinen, Ben. 2012. Häpeän monet kasvot. Kirjapaja.
Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina.