Mistä et halua päästää irti?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Elämänmuutoskirjallisuudessa toistuu usein luopumisen ja irtipäästäminsen käsite. Sillä tarkoitetaan, ettei ihmisen tulisi takertua negatiivisiin ajatuksiin, tunteisiin, ihmisiin ja asioihin. Ajatus on hyvä, sillä onhan päivänselvää, että pahoihin asioihin ripustautuminen aiheuttaa valtavasti vahinkoa. Kuitenkin haitallisillakin toimintatavoilla on syynsä. Jos tukeudutaan puhtaaseen järkeen ja sen avulla työnnetään ikävä asia mielestä pois ja uskotaan, että työ on tehty, päädytään todennäköisesti ojasta allikkoon.

On selvää, että jostain täytyy aloittaa. Jos haluaa eroon helposti tunnistettavasta ja selvärajaisesta addiktiosta kuten tupakasta, päihteistä tai pelaamisesta, yksi ensimmäisistä askelista on ongelman tunnustaminen ja jossain vaiheessa haitallisen toiminnan katkaiseminen.  Se ei kuitenkaan itsessään kanna kovin pitkälle, jos ei selvitä, mihin addiktio tai ongelma liittyy.

Ensinnäkin elämään tulee tyhjiö jätetyn asian tilalle. Addiktio ei koskaan synny tyhjästä, vaan se on psyyken pyrkimys suojautua eli selviytyä vielä riippuvuuttakin pahemmasta pulasta. Kun asian jättää pois elämästään, muutoksen seurauksena nousee todennäköisesti kova ahdistus. Silloin on oltava vahva, jottei palaa takaisin entisiin uomiin tai syöksy täyttämään tyhjiötä jollain toisella riippuvuudella. Olisi käsiteltävä ilmiön taustalla olevat tunnelukot ja pelot eli sen mitä haitallisella toimintatavalla on pyritty "hoitamaan". Ahdistuneena ja vieroitusoireisena se vain saattaa tuntua mahdottoman vaikealta tehtävältä.

Tietyntyyppiset addiktiot ovat melko helposti tunnistettavissa, mutta silti niiltäkin pystyy sulkemaan silmänsä siksi, että oman tilanteen näkeminen ilman selittelyjä ja kaunisteluja on liian kipeää. Kuitenkin hyvin monet vahingollisista riippuvuuksista ovat sellaisia, joita ei voi poistaa elämästä kokonaan. Läheisistä kuuluu huolehtia -- mutta ei oman henkensä kaupalla eikä niin, että koko identiteetti rakentuu huolehtimisen varaan. Terveitä elämäntapoja on järkevä noudattaa -- muttei sortua himokuntoiluun, ortoreksiaan tai liioiteltuun terveydentilan tarkkailuun. Ihmisen täytyy tehdä työtä -- mutta työ ei saisi olla koko elämä. Entäpä toisen ihmisen kautta eläminen? Tai sinänsä terveet kiinnostuksenkohteet, joiden mittakaava ampuu yli? Mihin tahansa elämässä voi takertua ja alkaa elää sen kautta varmistaakseen turvaa, hyväksyntää tai huomiota, paetakseen ahdistusta tai saadakseen elämälleen merkityksen.

Kaikille edellä mainituille vääristymille yhteistä on se, että niiden taustalla on jonkintasoinen tunnetrauma, joka vaikuttaa päätöksiin sekä pienissä että suurissa asioissa. Pahimmassa tapauksessa trauma on päässyt määrittelemään elämää niin paljon, että ihminen kokee olevansa umpikujassa, vailla vaihtoehtoja. Silloin tuntuu, että oman toiminnan muuttaminen on mahdotonta ilman, että tapahtuu jotain vahingollista.

Elokuvissa ja kirjoissa traumasta irtipäästäminen tapahtuu usein kertarysäyksellä teoksen viimeisen kolmanneksen aikana. Eihän kukaan jaksaisi katsoa päähenkilöiden tempoilua saman asian parissa usean tunnin tai satojen sivujen ajan! Todellisuudessa traumakäyttäytymisen tunnistaminen ja siitä vapautuminen on monivaiheinen ja monikerroksellinen prosessi. Se vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin, tapahtuu asteittain, on luonnollista että väliin mahtuu jumihetkiä -- ja ennen kaikkea muutoksella on hyvin monenlaisia seurauksia.

Luin hiljattain ranskalaisen Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi (suom. 2010), josta on tehty myös elokuva. Voin suositella kirjaa monestakin syystä, mutta minulle se oli erityisen merkityksellinen siksi, että sen kautta peilautui eli tuli näkyväksi se, kuinka vaikeaa on päästää irti omista traumaperäisistä uskomuksistaan. Kirjan päähenkilö on köyhässä maalaisperheessä varttunut keski-ikäinen nainen, hienostokiinteistön talonmies rouva Michel. Hän on poikkeuksellisen älykäs, mutta esittää päällepäin stereotyyppistä talonmiestä ja nauttii salaa kulttuurista ja sivistää itseään omaksi huvikseen. Hänen elämäänsä on jättänyt pysyvän jäljen se, että hänen kaunis isosiskonsa tuli rikkaan pojan viettelemäksi, ei-toivotun raskauden takia hylätyksi ja kuoli synnytykseen yhdessä vauvan kanssa. Rouva Michelille syntyi lapsena fiksautunut käsitys siitä, että rikkaiden kanssa veljeilystä seuraa korjaamatonta pahaa, joten jokaisen täytyy pysyä omalla sosio-ekonomisella paikallaan, eikä köyhien tule koskaan haluta tai tavoitella parempaa elämää, vaikka älyn, kauneuden tai erityistaitojen avulla siihen olisikin edellytyksiä. Missään nimessä hän ei usko rakkauteen eikä siihen, että joku voisi hänet nähdä, saati hyväksyä sellaisena kuin hän on. Tarinassa rouva Michel kuitenkin parin viikon aikana yllättäen päästää elämäänsä kaksi ihmistä, jotka kuin ihmeen kaupalla näkevät hänen huolella rakennetun talonmiesroolinsa lävitse. Seuraa ystävyys. Koko traumavyyhti näyttää purkautuvan kahden yhdessä jaetun itkuhetken aikana, ja päähenkilö ottaa valtavan harppauksen kaikilla elämänalueilla. Onneksi romaani ei ole yhtä siirappinen kuin tässä kuulostaa, vaikka tunneprosessi olikin epärealistisesti kuvattu.

Todellisuudessa tunnetrauman käsittely tapahtuu asteittain: tunne, asia ja ilmiö kerrallaan. Vaikka yhtäkkiä saisikin valtavan oivalluksen kuten minä en ole yhtä kuin sisareni (kirjassa se tosin väännettiin rouva Michelille rautalangasta), ei oivallus vielä itsessään johda uudenlaiseen toimintaan. Oivallus parhaimmillaan johtaa haluun muuttaa omaa toimintaansa, ja vähitellen, monentasoisen kypsymisen ja päätöksenteon kautta elämä alkaa kuin alkaakin muuttua. Tulokseen ei päästä suoraan, vaan valtaisan ahaa-elämyksen seurauksena täytyy ensin tapahtua tunnetyöskentelyä  ja tunneidentiteetin vahvistumista. Oivallus muuttuu todelliseksi vasta peilausten kautta, ja muiden ihmisten reaktiot ovat ikään kuin testi, jonka avulla pääsee tutkimaan sitä, miten ”uusi minä” toimii. Vanhat pelot ovat syvällä, ja niistä pääse kertaheitolla eroon ainoastaan elokuvissa tai fantasioissa. Jos on aina kuvitellut olevansa jollain tapaa muita huonompi, ei itsetunto noin vain eheydy tuntien tai edes viikkojen ja kuukausien aikana. Se rakentuu vähitellen lukuisien kokemusten kautta, kun saa varmuutta siitä, että pystyy seisomaan uuden minänsä takana myös vastoinkäymisissä.

Rouva Michelin tavalla käyttäytyviä on maailmassa pilvin pimein. Vaikkei piilottelisi koko elämäänsä erakkona tai esittäisi peiteroolia, voi monenlaisissa asioissa tietoisesti rajoittaa itseään aivan turhaan. Vääristynyt käsitys, esimerkiksi huono itsetunto (en minä kuitenkaan pysty, minä aina epäonnistun) syntyy jonkintasoisen tunnetrauman seurauksena: yleensä ihminen on jo lapsuudessa jäänyt vaille tukea tilanteessa, jossa sitä olisi pitänyt saada. Joskus trauma jää täysin käsittelemättä ja aiheuttaa koko elämään vaikuttavan tunnelukon kuten Rouva Michelin kohdalla. Kun kantaa suurta salaisuutta, jota ei uskalla edes itse ajatella, oma identiteetti rakentuu salaisuuden varjelun varaan. Varjoelämä ei ole tervettä, eikä kenenkään tarvitsisi sellaista elää. Kun haluaa ja uskaltaa pysähtyä, alkaa umpikujassakin vähitellen erottaa vaihtoehtoja, joita ei aiemmin ole nähnyt. Edessä on suuri työ, mutta se tuo mukanaan mahdollisuuden aivan erilaiseen elämään. Tommy Hellsten kiteytti asian aikoinaan niin hyvin, ettei sitä sen tiiviimmin enää pysty sanomaan: Saat sen mistä luovut!