Mitä tunnetaideterapia on ja mitä siinä tapahtuu?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty ilmiöitä, jotka tulevat esiin tunnekehohoitojen yhteydessä. Hoitomenetelmiä itsessään ei ole kuvattu tarkemmin, koska... Niin, miksi? Jokainen hoitokerta on erilainen, ja hoito etenee aina asiakkaan tilanteen eikä terapeutin ennalta päättämän kaavan mukaan. Hoitoon vaikuttaa moni asia kuten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yleensäkin. Vaikkei tyypillistä hoitotilannetta pysty määrittelemään, ei se silti tarkoita, etteikö tunnekehohoidoista voisi kirjoittaa. Koska hoitomuodot ovat erityyppisiä, keskityn tässä tekstissä tunnetaideterapiaan, ja myöhemmin on vyöhyketerapian vuoro.

Tunnetaideterapia (TTT) on yksi Antti Pietiäisen Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa kehittämistä kokonaisvaltaisista tunnekehoterapioista. Modernin ja psykologisen vyöhyketerapian  eli tunnevyöhyketerapioiden (TVT) tavoin myös TTT perustuu tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun menetelmään, jossa tarkastellaan tunteiden ilmenemistä myös kehollisesti.

Kaikki tunnekehoterapiat on tarkoitettu täydentäviksi hoidoiksi, ei korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Jos asiakkaalla on  lääkärin hoitoa vaativa sairaus, tunnekehoterapeutti työskentelee yhdessä hoitavan tahon kanssa. Vakavat mielenterveysongelmat kuten vaikea masennus, bipolaarihäiriö tai skitsofrenia ovat este tunnetaideterapialle, sillä hoitoreaktiot saattavat olla liian rajuja.

Vaikkei tyypillistä TTT-asiakasta olekaan, on hoitoon hakeutuville monesti yhteistä se, että epämääräiset keho- tai mielialaoireet ovat jatkuneet pitkään, eikä niihin tunnu löytyvän helpotusta. Elämäntilanne koetaan jollain tapaa pysähtyneeksi tai näköalattomaksi. Joskus asiakas kertoo, että elämässä kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti on jatkuva, lievä ahdistus, jolle ei löydy syytä eikä kohdetta. Oireet eivät kuitenkaan ole niin vakavia, että pitäisi hakeutua psykologin tai lääkärin puheille.

Juuri näitä vaikeasti tavoitettavia tunteita lähdetään TTT-hoidossa tarkastelemaan. Uuden asiakkaan kohdalla tehdään aina ensiksi alkuhaastattelu, jossa kartoitetaan elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. Tässä edetään aivan kuten Tunnetyöskentelyn ABC:ssä kuvattiin, eli kiinnitetään huomiota ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Tärkeää on katsoa tilannetta myös laajemmin. Millaisessa ympäristössä asiakas elää, mitä kuormitustekijöitä ja mitä voimanlähteitä hänellä on? Mikä on hänelle tyypillinen tapa reagoida stressiin, pelkoon, uhkaan tai kipuun? Terapeutin tulee myös kysyä, mikä sai hakeutumaan hoitoon juuri nyt: Mikä asia elämässä on se, johon toivoisi helpotusta tai muutosta?

Usein jo tavoitteen -- vaikka sana kalskahtaakin suorittamiselta -- sanominen ääneen auttaa jäsentämään tilannetta. Asiakas saattaa itsekin hämmästyä todetessaan esimerkiksi, ettei hän kerta kaikkiaan enää halua kuluttaa voimiaan työpaikan henkilöristiriitojen takia. Jo tässä vaiheessa nousee esiin tunne, usein yllättävänkin voimakkaana. Jos asiakas taas on niin sanotusti järkitilainen eli puhuu asioistaan objektiivisesti, kuin ei olisi niihin itse osallinen, ei tunnetta lähdetä puristamaan ulos väkisin. Jokaisen tunneprosessi on omanlaisensa. Joskus kuluu useampi hoitokerta ennen kuin asiakas alkaa luottaa siihen, että hänen tunteensa todella ovat sallittuja. Vasta sitten hän uskaltaa heittäytyä ottamaan vastaan esimerkiksi pettymyksen, turhautumisen tai pelon tunteen.

Jos tunteesta on vaikea saada kiinni, on hyvä tehdä tunneliikuntaharjoitus ennen maalaamista. Se on kevyttä venyttelyä, pyörittelyä, hiljentymistä ja kehotuntemuksiin keskittymistä. Kehoon ankkuroituminen auttaa pääsemään pois suorittavasta ja analysoivasta järkitilasta -- ei ole kovin hedelmällistä tehdä järkimaalauksia. Toisaalta jos tunne loistaa poissaolollaan liikunnan jälkeenkin, on siihen syynsä. Se on merkki voimakkaasta tunnelukosta, pelosta hoitotilannetta ja tunteen kohtaamista kohtaan. Vaikkei tunnetta ottaisikaan vastaan, asian lähestyminen käynnistää jonkinasteisen prosessin joka tapauksessa. Syvästi järkitilainen suorittaja voi kokea epäonnistuneensa, kun ei ”osannut” tunnemaalata. Voi nousta ahdistus, ja joku voi tuntea jopa vihaa terapeuttia kohtaan jouduttuaan epämukavaan tilanteeseen, jota ei voinut hallita tutuilla keinoillaan. Tässä vaiheessa tarvitaan kärsivällisyyttä, aikaa ja rohkeutta. Asiakas itse päättää, jatkaako vai ei. Terapeutti ei saa koskaan kiirehtiä eikä varsinkaan painostaa, koska kukaan ei voi eikä saa päättää toisen puolesta, missä tahdissa hän omia asioitaan käsittelee.

Jos tunne nousee jo haastattelun aikana, on hyvä siirtyä maalaamaan heti. Terapeutti ei anna työlle aihetta tai mitään muutakaan ohjetta, vaan tarkoituksena on maalata senhetkinen tunnetila tai asia, joka tunteeseen liittyy. Jos asiakas on tullut hoitoon vaikkapa siksi, että pelkää masentuvansa kroonistuneen kiputilan takia, hän saattaa tietää jo sisään tullessaan haluavansa maalata oman kipunsa. Joskus asiakkaalla voi olla selvä mielikuva väreistä tai muodoista. Joskus taas paperille tulee yllättäen jotain, joka onkin juuri sitä mitä pitkin -- eikä maalarilla ole aavistustakaan, miten hän osasi asian väreillä tavoittaa.

Asiakas valitsee värin tai värit, jotka sillä hetkellä parhaiten vastaavat ajatuksia, tunteita ja kehotuntemuksia. Jos mikään ei tunnu sopivalta, voi värit valita silmät kiinni. 1-3 väriä on hyvä määrä aluksi, lisää voi hakea maalauksen etenemisen mukaan. Maalia laitetaan pieni määrä paletille, mistä sitä on helppo levittää suurelle paperille. TTT:ssa maalataan yleensä käsin, jotta työskentely olisi mahdollisimman fyysistä, kehollista. Kämmenistä välittyy sensorisia tuntemuksia aivoihin, ja se auttaa avaamaan tunnetta paremmin. Jos käsin maalaaminen tuntuu vaikealta, voi aina käyttää pensseliä, sientä tai muuta apuvälinettä. Jos mahdollista, maalataan seisten, jotta selkä olisi suorassa ja asento mahdollisimman rento ja vapaa. Maalatessakin kannattaa välillä verrytellä, jos olo tuntuu hankalalta. Lukkiutunut asento välittyy helposti työhön.

Tunnemaalauksessa unohdetaan kaikki, mitä koulun kuvaamataitotunnilla opittiin! Tunnevärioppi on melko löyhä: värien tunnemerkitys on aina yksilöllinen. Jollekulle kirkas sininen voi olla surun väri, jollekin toiselle se "omin" väri, jossa tuntee lepäävänsä. Silläkään ei ole väliä, onko kuva esittävä vai ei. Tarkkuuteen ja viimeisteltyyn jälkeen ei pyritä, koska tällöin maalaaminen muuttuu helposti suorittamiseksi. Usein luonnosmaiset, ”kömpelöt” kuvat sisältävät enemmän tunnetta ja paljastavat aiheen aidompana. Maalaamisessa ei ole oikeaa eikä väärää. Jos joku on taiteellisesti lahjakas, hän saattaa tehdä minuutissa esteettisesti upean maalauksen. Vastaavasti joku, joka arastelee kaikkea kuvallista ilmaisua, voi saada aikaan henkeäsalpaavan värimyrskyn, joka heijastelee täsmälleen sisäistä tunnetilaa.

Itkeminen, nauraminen, huutaminen ja kaikki muutkin tunteenpurkaukset ovat sallittuja. Maalaaminen voi kuitenkin olla hiljaista, keskittynyttä työskentelyä ja silti avata tunnesolmuja ihan yhtä paljon. Tunnereaktioita ei pidä metsästää: reaktio tulee jos on tullakseen.

Tunnemaalauksessa voi käsitellä vain yhden tunteen tai aiheen kerrallaan, niihin liittyvät muut asiat tulevat kyllä aikanaan. Liika kiirehtiminen tai suorittaminen saattaa pysäyttää koko tunnetyöskentelyn. Joskus voi tulla  tunne, että haluaisi maalata isoja ja merkittäviä asioita eikä tyhmiä pieniä juttuja, jotka "eivät liity mihinkään". Usein kuitenkin on niin, että näennäisen merkityksetön muistikuva tai yksityiskohta avaakin reitin juuri siihen ongelmaan, joka sai ihmisen hakeutumaan TTT-hoitoon. Elämä ei ole loogista, eivätkä asiat tapahdu selvärajaisen kaavan ohjaamana, ja tunteidemme kautta näiden asioiden linkittyminen toisiinsa näyttää usein suorastaan kaoottiselta.

Kun maalaus on valmis, asiakas kertoo työstään. Tässä on ehkä suurin ero muihin taideterapiasuuntauksiin. TTT:ssa terapeutti ei koskaan tulkitse tai selitä maalausta, vaan maalari on ainoa joka tietää, mitä  kuvassa on. Työtä ei arvostella tai korjata, sillä se on tunneteos eikä taideteos, ja siinä oleva tunne -- olipa se mikä tahansa -- on arvokas ja hyväksyttävä. Usein terapeutti maalaa asiakkaan kanssa, osittain siksi että se auttaa asiakasta keskittymään. Terapeutin maalaus on aina peilausta asiakkaan kertomista asioista, ja asiakas saa terapeutin työtä katsomalla yhden peilauspinnan (ks. tunnepeilaus) lisää, näkee siinä monesti jotain, mikä saa oivaltamaan jotain uutta omasta tunneprosessista. Jos asiakas haluaa mieluummin työskennellä yksin, terapeutti antaa hänelle rauhan.

Maalaus itsessään ei ole koko tunnetyöskentelyn ydin vaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka syntyvät maalatessa ja varsinkin sen jälkeisessä purkutilanteessa. Voi olla hyödyllistä kirjoittaa ajatukset itselleen ylös heti maalaamisen jälkeen, ja monesti se avaa näkemään, mitä muuta aiheeseen liittyy. Jos suullinen purku on vaikea aloittaa, voi lähteä liikkeelle siitä, millä perusteella valitsi värit, miltä maalaaminen tuntui, mitä paperille tuli ensin, missä vaiheessa väreistä ja muodoista syntyi johonkin tapahtumaan, henkilöön, asiaan tai tunteeseen liittyvä kokonaisuus. Tunnemaalaaminen on harvinaisen yksinkertaista, ja sen toimintamekanismi on automaattinen: kun rauhoittuu katsomaan omaa työtään, se näyttäytyy erilaisena kuin maalaamistilanteessa. Usein maalaaja pystyy heti kertomaan, mitä kuvassa tapahtuu. Joskus kuva ei aukea sitten millään, ei vain löydä mitään tilannetta, aihetta tai edes tunnetta väreille ja muodoille. Tällöin oivallus on vasta tulossa, se saattaa saada jäsentyä ajatukseksi vasta päivien päästä, seuraavalla TTT-käynnillä, joskus jopa unessa.

Edellä käsiteltiin yksilömuotoista hoitoa, mutta itse asiassa TTT kehitettiin alunperin ryhmämetodiksi. Ryhmätilanteessa tunteiden dynamiikka vahvistuu, koska jokainen reagoi muiden tunnepuheeseen ja reaktioihin maalauksen aikana. Ryhmässä on myös mahdollisuus työstää tehokkaammin juuri yhteisöön kuulumiseen liittyviä tunteita kuten ulkopuolisuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Kun niistä pystyy puhumaan muille, ja ne saa maalatuksi ja puretuksi toisten läsnäollessa, syntyy korjaava kokemus. Ryhmä antaa jokaisen jäsenensä tuntea ja purkaa asiansa juuri sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyntä ja varmuus vahvistavat, eivätkä ikävät kokemukset tunnu enää yhtä raskailta.

TTT:ssä käytetään maalien lisäksi myös hiiltä, liituja ja savea. Maalaaminen on kuitenkin ylivoimaisesti yleisin menetelmä, sillä värit sisältävät enemmän informaatiota kuin esimerkiksi hiili. Savimuovailu taas on syvästi sensorinen, rauhoittava tapa työstää, se toimii samalla tavalla kuin lasten muovailuvaha. Hermostunut ja stressaantunut asiakas rauhoittuu työstäessään savea jo tunnepuheen aikana. Samoin savea voi käyttää, jos maalaus nostaa rajun tunnereaktion. Kun purkaessa muovailee savimöykkyä, olo jäsentyy ja maadoittuu. Ei ihme että savea käytetään paljon neurologisessa ja psykiatrisessa toimintaterapiassa.

Kuinka usein tai pitkään TTT:ssä pitäisi käydä? Kun tunnetyöskentelyyn pääsee sisään, itsetuntemus kasvaa, ja on helppo määritellä tuen tarve. Valtaosa prosessista tapahtuu joka tapauksessa omassa kehossa, ja kotona voi avata tunteita tunneliikunnalla, kirjoittamalla, piirtämällä tai maalaamalla ilman hoitokäyntejä. Joku käy säännöllisesti esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ikään kuin katsomassa, miten tunnepuolella kulloinkin menee. Joku toinen hakeutuu TTT-hoitoon silloin, kun tuntee tarvitsevansa ulkopuolista tukea jossain tietyssä ongelmassa. Elämän murroskohdissa kuten avioeron, kuolemantapauksen, työttömäksi tai eläkkeelle jäämisen yhteydessä, parin kolmen käynnin jaksosta saattaa olla suuri apu siinä, ettei jämähdä ikäviin tunteisiin ja esimerkiksi masennu.