Mitä tunnetaideterapia on ja mitä siinä tapahtuu?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty ilmiöitä, jotka tulevat esiin tunnekehohoitojen yhteydessä. Hoitomenetelmiä itsessään ei ole kuvattu tarkemmin, koska... Niin, miksi? Jokainen hoitokerta on erilainen, ja hoito etenee aina asiakkaan tilanteen eikä terapeutin ennalta päättämän kaavan mukaan. Hoitoon vaikuttaa moni asia kuten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yleensäkin. Vaikkei tyypillistä hoitotilannetta pysty määrittelemään, ei se silti tarkoita, etteikö tunnekehohoidoista voisi kirjoittaa. Koska hoitomuodot ovat erityyppisiä, keskityn tässä tekstissä tunnetaideterapiaan, ja myöhemmin on vyöhyketerapian vuoro.

Tunnetaideterapia (TTT) on yksi Antti Pietiäisen Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa kehittämistä kokonaisvaltaisista tunnekehoterapioista. Modernin ja psykologisen vyöhyketerapian  eli tunnevyöhyketerapioiden (TVT) tavoin myös TTT perustuu tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun menetelmään, jossa tarkastellaan tunteiden ilmenemistä myös kehollisesti.

Kaikki tunnekehoterapiat on tarkoitettu täydentäviksi hoidoiksi, ei korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Jos asiakkaalla on  lääkärin hoitoa vaativa sairaus, tunnekehoterapeutti työskentelee yhdessä hoitavan tahon kanssa. Vakavat mielenterveysongelmat kuten vaikea masennus, bipolaarihäiriö tai skitsofrenia ovat este tunnetaideterapialle, sillä hoitoreaktiot saattavat olla liian rajuja.

Vaikkei tyypillistä TTT-asiakasta olekaan, on hoitoon hakeutuville monesti yhteistä se, että epämääräiset keho- tai mielialaoireet ovat jatkuneet pitkään, eikä niihin tunnu löytyvän helpotusta. Elämäntilanne koetaan jollain tapaa pysähtyneeksi tai näköalattomaksi. Joskus asiakas kertoo, että elämässä kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti on jatkuva, lievä ahdistus, jolle ei löydy syytä eikä kohdetta. Oireet eivät kuitenkaan ole niin vakavia, että pitäisi hakeutua psykologin tai lääkärin puheille.

Juuri näitä vaikeasti tavoitettavia tunteita lähdetään TTT-hoidossa tarkastelemaan. Uuden asiakkaan kohdalla tehdään aina ensiksi alkuhaastattelu, jossa kartoitetaan elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. Tässä edetään aivan kuten Tunnetyöskentelyn ABC:ssä kuvattiin, eli kiinnitetään huomiota ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Tärkeää on katsoa tilannetta myös laajemmin. Millaisessa ympäristössä asiakas elää, mitä kuormitustekijöitä ja mitä voimanlähteitä hänellä on? Mikä on hänelle tyypillinen tapa reagoida stressiin, pelkoon, uhkaan tai kipuun? Terapeutin tulee myös kysyä, mikä sai hakeutumaan hoitoon juuri nyt: Mikä asia elämässä on se, johon toivoisi helpotusta tai muutosta?

Usein jo tavoitteen -- vaikka sana kalskahtaakin suorittamiselta -- sanominen ääneen auttaa jäsentämään tilannetta. Asiakas saattaa itsekin hämmästyä todetessaan esimerkiksi, ettei hän kerta kaikkiaan enää halua kuluttaa voimiaan työpaikan henkilöristiriitojen takia. Jo tässä vaiheessa nousee esiin tunne, usein yllättävänkin voimakkaana. Jos asiakas taas on niin sanotusti järkitilainen eli puhuu asioistaan objektiivisesti, kuin ei olisi niihin itse osallinen, ei tunnetta lähdetä puristamaan ulos väkisin. Jokaisen tunneprosessi on omanlaisensa. Joskus kuluu useampi hoitokerta ennen kuin asiakas alkaa luottaa siihen, että hänen tunteensa todella ovat sallittuja. Vasta sitten hän uskaltaa heittäytyä ottamaan vastaan esimerkiksi pettymyksen, turhautumisen tai pelon tunteen.

Jos tunteesta on vaikea saada kiinni, on hyvä tehdä tunneliikuntaharjoitus ennen maalaamista. Se on kevyttä venyttelyä, pyörittelyä, hiljentymistä ja kehotuntemuksiin keskittymistä. Kehoon ankkuroituminen auttaa pääsemään pois suorittavasta ja analysoivasta järkitilasta -- ei ole kovin hedelmällistä tehdä järkimaalauksia. Toisaalta jos tunne loistaa poissaolollaan liikunnan jälkeenkin, on siihen syynsä. Se on merkki voimakkaasta tunnelukosta, pelosta hoitotilannetta ja tunteen kohtaamista kohtaan. Vaikkei tunnetta ottaisikaan vastaan, asian lähestyminen käynnistää jonkinasteisen prosessin joka tapauksessa. Syvästi järkitilainen suorittaja voi kokea epäonnistuneensa, kun ei ”osannut” tunnemaalata. Voi nousta ahdistus, ja joku voi tuntea jopa vihaa terapeuttia kohtaan jouduttuaan epämukavaan tilanteeseen, jota ei voinut hallita tutuilla keinoillaan. Tässä vaiheessa tarvitaan kärsivällisyyttä, aikaa ja rohkeutta. Asiakas itse päättää, jatkaako vai ei. Terapeutti ei saa koskaan kiirehtiä eikä varsinkaan painostaa, koska kukaan ei voi eikä saa päättää toisen puolesta, missä tahdissa hän omia asioitaan käsittelee.

Jos tunne nousee jo haastattelun aikana, on hyvä siirtyä maalaamaan heti. Terapeutti ei anna työlle aihetta tai mitään muutakaan ohjetta, vaan tarkoituksena on maalata senhetkinen tunnetila tai asia, joka tunteeseen liittyy. Jos asiakas on tullut hoitoon vaikkapa siksi, että pelkää masentuvansa kroonistuneen kiputilan takia, hän saattaa tietää jo sisään tullessaan haluavansa maalata oman kipunsa. Joskus asiakkaalla voi olla selvä mielikuva väreistä tai muodoista. Joskus taas paperille tulee yllättäen jotain, joka onkin juuri sitä mitä pitkin -- eikä maalarilla ole aavistustakaan, miten hän osasi asian väreillä tavoittaa.

Asiakas valitsee värin tai värit, jotka sillä hetkellä parhaiten vastaavat ajatuksia, tunteita ja kehotuntemuksia. Jos mikään ei tunnu sopivalta, voi värit valita silmät kiinni. 1-3 väriä on hyvä määrä aluksi, lisää voi hakea maalauksen etenemisen mukaan. Maalia laitetaan pieni määrä paletille, mistä sitä on helppo levittää suurelle paperille. TTT:ssa maalataan yleensä käsin, jotta työskentely olisi mahdollisimman fyysistä, kehollista. Kämmenistä välittyy sensorisia tuntemuksia aivoihin, ja se auttaa avaamaan tunnetta paremmin. Jos käsin maalaaminen tuntuu vaikealta, voi aina käyttää pensseliä, sientä tai muuta apuvälinettä. Jos mahdollista, maalataan seisten, jotta selkä olisi suorassa ja asento mahdollisimman rento ja vapaa. Maalatessakin kannattaa välillä verrytellä, jos olo tuntuu hankalalta. Lukkiutunut asento välittyy helposti työhön.

Tunnemaalauksessa unohdetaan kaikki, mitä koulun kuvaamataitotunnilla opittiin! Tunnevärioppi on melko löyhä: värien tunnemerkitys on aina yksilöllinen. Jollekulle kirkas sininen voi olla surun väri, jollekin toiselle se "omin" väri, jossa tuntee lepäävänsä. Silläkään ei ole väliä, onko kuva esittävä vai ei. Tarkkuuteen ja viimeisteltyyn jälkeen ei pyritä, koska tällöin maalaaminen muuttuu helposti suorittamiseksi. Usein luonnosmaiset, ”kömpelöt” kuvat sisältävät enemmän tunnetta ja paljastavat aiheen aidompana. Maalaamisessa ei ole oikeaa eikä väärää. Jos joku on taiteellisesti lahjakas, hän saattaa tehdä minuutissa esteettisesti upean maalauksen. Vastaavasti joku, joka arastelee kaikkea kuvallista ilmaisua, voi saada aikaan henkeäsalpaavan värimyrskyn, joka heijastelee täsmälleen sisäistä tunnetilaa.

Itkeminen, nauraminen, huutaminen ja kaikki muutkin tunteenpurkaukset ovat sallittuja. Maalaaminen voi kuitenkin olla hiljaista, keskittynyttä työskentelyä ja silti avata tunnesolmuja ihan yhtä paljon. Tunnereaktioita ei pidä metsästää: reaktio tulee jos on tullakseen.

Tunnemaalauksessa voi käsitellä vain yhden tunteen tai aiheen kerrallaan, niihin liittyvät muut asiat tulevat kyllä aikanaan. Liika kiirehtiminen tai suorittaminen saattaa pysäyttää koko tunnetyöskentelyn. Joskus voi tulla  tunne, että haluaisi maalata isoja ja merkittäviä asioita eikä tyhmiä pieniä juttuja, jotka "eivät liity mihinkään". Usein kuitenkin on niin, että näennäisen merkityksetön muistikuva tai yksityiskohta avaakin reitin juuri siihen ongelmaan, joka sai ihmisen hakeutumaan TTT-hoitoon. Elämä ei ole loogista, eivätkä asiat tapahdu selvärajaisen kaavan ohjaamana, ja tunteidemme kautta näiden asioiden linkittyminen toisiinsa näyttää usein suorastaan kaoottiselta.

Kun maalaus on valmis, asiakas kertoo työstään. Tässä on ehkä suurin ero muihin taideterapiasuuntauksiin. TTT:ssa terapeutti ei koskaan tulkitse tai selitä maalausta, vaan maalari on ainoa joka tietää, mitä  kuvassa on. Työtä ei arvostella tai korjata, sillä se on tunneteos eikä taideteos, ja siinä oleva tunne -- olipa se mikä tahansa -- on arvokas ja hyväksyttävä. Usein terapeutti maalaa asiakkaan kanssa, osittain siksi että se auttaa asiakasta keskittymään. Terapeutin maalaus on aina peilausta asiakkaan kertomista asioista, ja asiakas saa terapeutin työtä katsomalla yhden peilauspinnan (ks. tunnepeilaus) lisää, näkee siinä monesti jotain, mikä saa oivaltamaan jotain uutta omasta tunneprosessista. Jos asiakas haluaa mieluummin työskennellä yksin, terapeutti antaa hänelle rauhan.

Maalaus itsessään ei ole koko tunnetyöskentelyn ydin vaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka syntyvät maalatessa ja varsinkin sen jälkeisessä purkutilanteessa. Voi olla hyödyllistä kirjoittaa ajatukset itselleen ylös heti maalaamisen jälkeen, ja monesti se avaa näkemään, mitä muuta aiheeseen liittyy. Jos suullinen purku on vaikea aloittaa, voi lähteä liikkeelle siitä, millä perusteella valitsi värit, miltä maalaaminen tuntui, mitä paperille tuli ensin, missä vaiheessa väreistä ja muodoista syntyi johonkin tapahtumaan, henkilöön, asiaan tai tunteeseen liittyvä kokonaisuus. Tunnemaalaaminen on harvinaisen yksinkertaista, ja sen toimintamekanismi on automaattinen: kun rauhoittuu katsomaan omaa työtään, se näyttäytyy erilaisena kuin maalaamistilanteessa. Usein maalaaja pystyy heti kertomaan, mitä kuvassa tapahtuu. Joskus kuva ei aukea sitten millään, ei vain löydä mitään tilannetta, aihetta tai edes tunnetta väreille ja muodoille. Tällöin oivallus on vasta tulossa, se saattaa saada jäsentyä ajatukseksi vasta päivien päästä, seuraavalla TTT-käynnillä, joskus jopa unessa.

Edellä käsiteltiin yksilömuotoista hoitoa, mutta itse asiassa TTT kehitettiin alunperin ryhmämetodiksi. Ryhmätilanteessa tunteiden dynamiikka vahvistuu, koska jokainen reagoi muiden tunnepuheeseen ja reaktioihin maalauksen aikana. Ryhmässä on myös mahdollisuus työstää tehokkaammin juuri yhteisöön kuulumiseen liittyviä tunteita kuten ulkopuolisuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Kun niistä pystyy puhumaan muille, ja ne saa maalatuksi ja puretuksi toisten läsnäollessa, syntyy korjaava kokemus. Ryhmä antaa jokaisen jäsenensä tuntea ja purkaa asiansa juuri sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyntä ja varmuus vahvistavat, eivätkä ikävät kokemukset tunnu enää yhtä raskailta.

TTT:ssä käytetään maalien lisäksi myös hiiltä, liituja ja savea. Maalaaminen on kuitenkin ylivoimaisesti yleisin menetelmä, sillä värit sisältävät enemmän informaatiota kuin esimerkiksi hiili. Savimuovailu taas on syvästi sensorinen, rauhoittava tapa työstää, se toimii samalla tavalla kuin lasten muovailuvaha. Hermostunut ja stressaantunut asiakas rauhoittuu työstäessään savea jo tunnepuheen aikana. Samoin savea voi käyttää, jos maalaus nostaa rajun tunnereaktion. Kun purkaessa muovailee savimöykkyä, olo jäsentyy ja maadoittuu. Ei ihme että savea käytetään paljon neurologisessa ja psykiatrisessa toimintaterapiassa.

Kuinka usein tai pitkään TTT:ssä pitäisi käydä? Kun tunnetyöskentelyyn pääsee sisään, itsetuntemus kasvaa, ja on helppo määritellä tuen tarve. Valtaosa prosessista tapahtuu joka tapauksessa omassa kehossa, ja kotona voi avata tunteita tunneliikunnalla, kirjoittamalla, piirtämällä tai maalaamalla ilman hoitokäyntejä. Joku käy säännöllisesti esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ikään kuin katsomassa, miten tunnepuolella kulloinkin menee. Joku toinen hakeutuu TTT-hoitoon silloin, kun tuntee tarvitsevansa ulkopuolista tukea jossain tietyssä ongelmassa. Elämän murroskohdissa kuten avioeron, kuolemantapauksen, työttömäksi tai eläkkeelle jäämisen yhteydessä, parin kolmen käynnin jaksosta saattaa olla suuri apu siinä, ettei jämähdä ikäviin tunteisiin ja esimerkiksi masennu.

Sinä, minä ja lauma

 Tunnetaideterapiamaalaus, 2016, Pieta Voipio.

No man is an island eli ’ihminen ei ole saari’ on kulunut sanonta, mutta paljon käytettyjen sanontojen toisteluun on syynsä. Joko ne kuvaavat todellisuutta erityisen osuvasti (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa) tai niiden tarkoitus on saada ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla (parempi ruoka maassa kuin jumalattoman suussa).

Katsoi asiaa miten päin tahansa, ei ihmisestä saa kunnollista saarta. Se johtuu biologiasta: olemme laumaeläimiä. Kun lapsi syntyy, hän tarvitsee vuosikaudet huolenpitoa selviytyäkseen hengissä. Ihminen on evoluution kuluessa ollut sen verran heikko, ettei yksittäisellä yksilöllä tai perheellä ole ollut kovin hyviä edellytyksiä pysyä elossa. Parhaan suojan on antanut lauma, joka samalla vastasi muihinkin kuin perustarpeisiin tarjoamalla seuraa, yhteenkuuluvuutta ja oman paikan yhteisössä. Ja vastaa edelleen.

Ihmisen ei ole  tarvinnut enää aikoihin valvoa piikivikeihäs kainalossa sapelihammastiikereiden varalta. On itsestään selvää, että ainakin me blogin lukijat olemme yhteiskunnan jäseniä, meillä on kansalaisuus, kansalaisoikeudet ja –velvollisuudet, henkilönumero sekä vero- ja luottokortti. On ystäviä, naapureita, työyhteisöjä, harrastuksia, luottamustoimia, someryhmiä -- sanalla sanoen verkostoja. Ja kuitenkin kaikesta huolimatta keskuudessamme on valtava määrä yksinäisiä ihmisiä, kaiken sosiaalisen yltäkylläisyyden keskellä itsensä ulkopuoliseksi tuntevia.

Kun tarkastellaan sitä, kuinka meistä tulee yhteisön jäseniä, täytyy jälleen kerran lähteä liikkeelle alusta eli pienestä vauvasta, jolle turva ja hoiva on elinehto. Oma perhe on ensimmäinen ja tärkein yhteisö, johon hänen tulee kiinnittyä. Kasvaminen, kehittyminen ja uusien taitojen oppiminen on vaativaa itsessään, ja koko sen ajan rinnalla kulkee myös oman persoonallisuuden muokkautuminen -- mutta onneksi lapsen ei tarvitse kiinnittää siihen erikseen huomiota. Sosiaalisia taitoja ja tunteiden kanssa elämistä, esimerkiksi yksinolon ja pettymyksen sietämistä, täytyy opetella aikuisten avulla. Turvallisessa ympäristössä lapsi tietää saavansa tukea, vaikka tulisi epäonnistumisia, ja olo olisikin välillä hirveä. Aina aikuinen ei voi onnistua, koska täydellistä vanhemmuutta ei ole, ja jokaiselle lapselle tulee eteen jonkintasoisia traumoja jättäviä tilanteita. Haavat vaikuttavat minuuteen ja toimintamalleihin sitä vähemmän, mitä paremmin ikävistä kokemuksista pystyy vanhempien tai muiden aikuisten kanssa puhumaan. Tällöin lapsella säilyy käsitys siitä, että hän kaikesta huolimatta saa turvaa, on rakastettu ja oikeutettu siihen.

Jos vauvalla ei ole perhettä tai perusturvassa on muita puutteita, kiinnittyminen ei onnistu. Nykypsykologian korostama teoria varhaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksestä pitää valitetettavan hyvin paikkansa. Turvattomasti kasvaneesta lapsesta tulee helposti pelokas, välinpitämätön, aggressiivinen, ahdistunut ja masentunut, jopa itsetuhoinen. Lapsi itse ei koskaan pysty olemaan tuki itselleen eikä ole tarkoituskaan, vaikka moni pieni keksiikin mitä erilaisempia keinoja selviytyäkseen sekä ympäristön että omien pelkojen tuottamasta ahdistuksesta. Turvattomasta lapsesta kasvaa ilman ulkopuolista tukea turvaton nuori ja edelleen turvaton aikuinen.

Jokainen meistä kuuluu yhtä aikaa moneen erilaiseen yhteisöön, ja niiden merkitys ja oma rooli niissä vaihtelevat ympäristön ja elämäntilanteen mukaan. Perheettömällä on erilaiset sosiaaliset tarpeet kuin pientä lasta kotona hoitavalla, ja suurperheessä kasvanut on saanut automaattisesti laajan yhteisön, kun taas pienen suvun ainoa lapsenlapsi joutuu itse luomaan laajemmat sosiaaliset verkostonsa. Terveesti kiinnittynyt ihminen löytää ajasta ja paikasta riippumatta tasapainon itsenäisyyden ja toisten tuen välillä. Tällöin pystyy sekä olemaan yksin että yhteisöissä ilman ahdistusta, osaa toimia myös konfliktitilanteissa ja asettaa rajat sekä itselleen että muille.

Kun on tullut kasvuikäisenä hyväksytyksi ja rakastetuksi, itsetunto on kohdallaan, eikä tarvitse takertua muihin. Läheisriippuvuudella on ripustautumisen lisäksi muitakin muotoja kuten uhrautuminen, hyväksynnän hakeminen suorittamalla sekä vaativuus, vallankäyttö ja toisten manipulointi. Läheisriippuvuus voi olla myös käänteistä eli pyrkimys selviytyä täysin yksin ilman apua. Yhteistä kaikille näille toimintamalleille on se, että oma identiteetti määrittyy muiden kautta. Ihminen ei pysty toimimaan omana itsenään, eikä välttämättä edes tiedä kuka oikeastaan on. Ihmissuhteet ovat tällöin usein kuluttavia ja aiheuttavat enemmän kuormitusta kuin tarjoavat tukea.

Koska turvattomalla lapsella ei ole tervettä luottamusta itseään eikä muita kohtaan, ryhmätilanteet muuttuvat helposti joko ylikompensoinniksi tai välttelyksi. Jos ei osaa leikkiä hiekkalaatikolla muiden kanssa tai tulee torjutuksi, eikä saa aikuisen apua, ongelmavyyhti tiivistyy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommin traumakäyttäytyminen vakiintuu vallitsevaksi toimintamalliksi. Päiväkoti- ja kouluhenkilökunta on iät ja ajat puhunut siitä, että lapset voivat entistä huonommin, ja käytöshäiriöt yleistyvät. Yksinäisyys, mielenterveysongelmat ja etenkin nuorten syrjäytyminen ovat suuri kansanterveydellinen ongelma, jolla on hyvin kallis hinta kaikilla mittareilla mitattuna. On koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, rikollisuutta, päihdeongelmia, vanhukset hylätään hoitokoteihin -- selvästikään laumaan kiinnittyminen ei ole onnistunut sen enempää kaltoinkohtelijoilla kuin uhreillakaan. Sivustaseuraajatkin ovat yhteisön jäseniä, ja heilläkin on oma merkityksensä sosiaalisessa dynamiikassa. Eri yhteisöissä roolit voivat myös vaihtua, eli kiusaaja onkin toisaalla kaltoinkohdeltu.

Jos kaikki kerran lähtee jo varhaisimmista kokemuksista, mitä voi tehdä jos ei omalla kohdalla saanut riittävää tukea? Ben Furman vakuutti pari vuosikymmentä sitten, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Se on toisaalta totta, toisaalta ei: turvattoman lapsuuden ”korjaaminen” aikuisena on mahdollista -- mutta se ei tapahdu omalla painollaan. Aikuisena joutuu tekemään paljon töitä rakentaakseen turvan sisälleen eli pystyäkseen toimimaan itse itselleen turvallisena aikuisena. Prosessi ei tapahdu pelkästään kognitiivisella tasolla, sillä uudet ajatusmallit ja toimintatavat jäävät pinnallisiksi, jollei  kohdata turvattomuuden synnyttämiä, lukkoon jääneitä tunteita. Ensimmäinen ja ehkä vaikein kohdattava onkin pienen lapsen ääretön pelko hylätyksi tulemisesta. Vauvahan menehtyy ilman ruokaa ja lämpöä, joten käytännössä varhaisissa hylkäämiskokemuksissa on kyse kuolemanpelosta. Kun pystyy näkemään itsensä liian ohuiden lankojen varassa roikkuneena pienokaisena ja tunnistaa tuon tarvitsevuuden itsessään, on jo ottanut ison askeleen.  Sen jälkeen nousee todennäköisesti viha vastuuttomasti toimineita aikuisia kohtaan. Jokaisella on oikeus tulla hoidetuksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi -- ehdoitta.

Sisäisen lapsen  turva ja hyväksyntä tulee ensisijaisesti omalta sisäiseltä aikuiselta. Silloin ei ole riippuvainen muista, eikä tarvitse kerjätä huomiota tai eristäytyä. Sisäinen turva muuttuu vähitellen myös ulkoiseksi, kun alkaa tehdä omaa hyvinvointia tukevia valintoja. Itsensä arvostaminen muuttuu näkyväksi ihmissuhteissa, jolloin läheisriippuvuussuhteet vähitellen korjautuvat terveiden rajojen asettamisen myötä. Toisinaan elämänmuutos vaatii luopumista vahingollisista ihmissuhteista ja riippuvuutta tukevista asioista -- onhan mahdotonta samanaikaisesti sekä jatkaa vanhaa toimintatapaa että siirtyä uuteen. Kun uskaltaa kohdata oman riippuvuutensa, virheensä ja pelkonsa, on vähitellen mahdollista elää sellaista elämää, joka on itselle hyväksi.