... niin mikä pysähtyy?
Oletko koskaan
sinnitellyt viimeisen työviikon kuin viimeisillä voimilla, tulevaa lomaa ja
lepoa odottaen? Ja sitten kun loma vihdoin alkaa, iskeekin äkillinen flunssa,
ja parhaassa tapauksessa ensimmäinen lomaviikko kuluu sängyn pohjalla niistäen?
Kyse on stressin laukeamisen aiheuttamasta hengitystieinfektiosta, joka on
varsin yleinen ilmiö. Elimistö kestää stressiä aikansa, ja niin on
tarkoituskin, mutta puurtaminen silloin kun ei oikeasti jaksaisi, tapahtuu
lainavoimilla, ja jossain vaiheessa lainan joutuu maksamaan takaisin. Onnekasta
on, jos kohdalle osuu ”vain” laukeamisreaktio eikä täyspysähdys kesken matkan,
esim. burnout tai muu vakava sairastuminen.
Aiemmissa blogikirjoituksissa
on käsitelty tunneprosessointia ja sitä, miten jumitilojen ja tunnetraumojen
käsittely vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Kyse on sananmukaisesti prosessista:
kun tunnistaa elämäänsä rajoittavat asiat, haluaa päästä niistä eroon ja
aloittamaa niiden käsittelyn, käynnistyy kokonaisvaltainen muutosprosessi. Näin
käy kaikissa terapioissa silloin, kun asiakas on välttelyn ja pakenemisen
sijaan halukas kohtaamaan ongelmansa.
Prosessi ei
kuitenkaan ole yhtä auvoa. Esimerkiksi psykoterapiaan ohjatuille potilaille lääkäri
painottaa, että mieliala yleensä huononee terapian alussa. Tämä kuulostaa
paradoksaaliselta, koska tavoitteenahan on voinnin parantuminen. Kuitenkin
kajoaminen mihin tahansa vakiintuneeseen tilaan on muutos. Jos lihasjäykkyyden
takia menee hierojalle tai fysioterapiaan, ensimmäisten hoitokertojen jälkeen
olo on kuin olisi selkäänsä saanut. Ihmiskeho ei ole terästä ja kumia vaan
elävää kudosta, eikä patologiseksi äitynyt tila tasaannu hetkessä.
Hoitovaiheessa tarvitaan paitsi aikaa ja lepoa myös kärsivällisyyttä.
Sama koskee myös
mieltä. Kun asiakas lähtee purkamaan tilannettaan tunnekehohoidossa esimerkiksi
tunnemaalauksella, voi olla rankkaa nähdä oma epävarmuus, uupumus, umpikujaan
joutuminen tai muu tila, joka sai hakemaan apua. Varsinkin jos on vaalinut
käsitystä itsestään onnistujana tai selviytyjänä, oman tilanteen tunnistaminen
voi tuntua kipeältä, epäonnistumisen myöntämiseltä. Saattaa tulla luovuttanut
olo, mielialan ja toimintakyvyn heikkenemistä, jopa sairastumisia. Tässä
vaiheessa tarvitaan ennen muuta jälleen kerran kärsivällisyyttä ja halua päästä eteenpäin. Kun
oman heikkouden on kohdannut, voi itse valita jääkö sitä märehtimään, vai
näkeekö sen ensimmäisenä askelena kohti parempaa oloa.
Tunnekehohoidoissa
kehollisia merkkejä seurataan tarkasti, koska ne kertovat tunneprosessin
tilasta. Joskus tunnetyöskentely nostaa esiin niin isoja ja rajuja asioita,
ettei niitä voi käsitellä yhdellä kertaa -- eikä ole tarkoituskaan. Kukaan ei
pysty tekemään mittaansa enempää, ja prosessin suorittaminen hampaat irvessä
vain jumittaa sekä mielen että elimistön entistä pahemmin. Tunnetrauman
nouseminen tietoisuuteen voi olla niin kova paikka, että keho pysäyttää työstämisen
menemällä ”lukkoon”, eli tulee erilaisia fyysisiä oireita. Psykiatriassa
puhutaan somatisaatiosta tai psykosomaattisista oireista: monesti niiden
taustalla ei ole mitään selvää syytä, tai syyt ovat liian yleisiä ja oireet
liian epämääräisiä. Tulehdukset, migreeni, selkäkivut, nivelsäryt, mahavaivat
ja uupumustilat ovat tyypillisiä oireita prosessin pysähtyessä.
Tunnemielessä voi
ajatella, että sairastuminen on suojamekanismi, jonka tarkoituksena on saada
aikalisä ja etäisyyttä tunnetraumaan. Tunneprosessointia ei voi verrata
ojankaivuun, jota tehdään tasaisesti lapionpisto kerrallaan. Se on pikemminkin
romaanin kirjoittamista: henkilöt rakentuvat vähän niin kuin itsestään, jotkut
helpommin, jotkut ovat tuskan takana, ja joskus tarinaa syntyy pitkät pätkät,
joskus taas ei saa aikaan kuin muutaman käyttökelvottoman virkkeen.
Yleensä keho-oireiden
taustalla oleva tunne on pelko, nimenomaan pelko piilossa pidettyjä tunteita
kohtaan. Pelko voi nousta nopeana ja rajuna, jolloin keho ehtii mennä
lukkoon ennen kuin edes tiedostaa pelkäävänsä esimerkiksi oman pelon tai vihan
kohtaamista. Jos pelkoa ei halua käsitellä, vaan lopettaa koko prosessin tai takertuu keho-oireisiin tai
pakenemiskäyttäytymiseen, patoutettu tunne saattaa purskahtaa hallitsemattomasti
ulos. Se ei valitettavasti kuitenkaan pura tunnetraumaa, mutta kylläkin antaa
tietoa siitä, mikä tunne, teema tai tapahtuma olisi ensimmäiseksi käsiteltävä.
Ja taas tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, ja tällä kertaa vielä entistäkin
enemmän halua ja rohkeutta kohdata kipeä asia.
Jos asiakas
esimerkiksi tuntee, että hänen tehtävänsä elämässä on ollut toteuttaa
vanhempien tai puolison odotukset, ja epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen
pelko on ollut suuri mutta täysin tiedostamaton, asian tuleminen näkyväksi
nostaa pelon pintaan. Sen takana on todennäköisesti myös vihaa siitä, että joku
on päässyt hallitsemaan elämää niin paljon. Kiltin, sopeutumaan tottuneen
ihmisen on monesti pelottavaa kohdata oikeutettu suuttumuksensa siitä, ettei ole
tullut hyväksytyksi omana itsenään vaan pelkästään suoritustensa kautta. Vihan
käsitteleminen ei tarkoita rähjäämistä asianomaisille,
vaan tunne puretaan turvallisesti vaikkapa yksin metsässä huutamalla, tyynyä
tai nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla tai muulla rajulla fyysisellä ponnistelulla.
Tärkeintä on tiedostaa tunteen kohde. Usein tämä tapahtuu vaistomaisesti, ja
pintaan nousee ajatus minua ei kohdella enää näin, minä päätän omista
valinnoistani. Lähipiiri ei välttämättä katso kiltin ihmisen nousemista omille
jaloilleen hyvällä, jos se on aina tottunut hallitsemaan ja hyötymään toisen
palveluksista. Mitä rakentavammin tunteen purkaa, sitä vähemmän tulee päättömiä ylilyöntejä. Naistenlehdissä on jatkuvasti juttuja ihmisistä, jotka jossain
elämänsä vaiheessa joutuvat pysähtymään, usein kriisin seurauksena, ja tajuavat
etteivät voi jatkaa enää samalla tavalla kuin ennen. Parhaimmillaan alkaa uusi
elämä. Lehdet eivät kirjoita niistä tapauksista, joissa murroskohdassa ei
olekaan voimia eikä tarvittavaa tukea kohdata omaa jumitilaa, vaan
uupumus ja sairaus saa vallan. Tästä kertovat karua kieltään tilastot
työkyvyttömyyseläkkeellä olevista, joista monella diagnoosina on masennus.
Kun oman pelon hyväksyy
ja pystyy siitä huolimatta käymään päin ahdistavaa tunnetta, tulee suuri
huojennus, joka on usein myös kehollinen kokemus. Traumasta ja
traumakäyttäytymisestä irti päästäminen on kuitenkin muutos, verrattavissa loman
alussa flunssana laukeavaan stressiin. Tuntuukin tavallaan nurinkuriselta, että
rohkean tunnetyöskentelyn ja hienojen oivallusten jälkeen tulee kiputiloja tai
muita oireita. Näin käy sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä vanhemmasta
ja hallitsevammasta traumasta on kyse. Tällöin tarvitaan aikaa ja lepoa,
rauhoittumista uudenlaiseen tilanteeseen, jossa terapia on kantanut hedelmää. Asiat alkavat näyttäytyä erilaisina, kun trauma ei määritä niitä enää.
