Tässä ja nyt: kannanko itse vastuun omista valinnoistani?

                                   

Aiemmissa kirjoituksissa käsiteltiin mm. tunneprosessointia ja perimää. Todettiin, että joskus on kivuliasta palata menneeseen ja kohdata tietyt tapahtumat. Vaikeaksi sen voi tehdä se, että oli avuton eikä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Tapahtumat jättivät kenties pysyvän jäljen ja muokkasivat ajatuksia, elämänvalintoja sekä sitä, kuinka vapaasti pystyi ilmaisemaan itseään. Tämä kaikki taas heijastuu helposti ympäristöön, erityisesti omiin vanhempiin ja sisaruksiin, puolisoon ja lapsiin mutta myös laajemmin ystäväpiiriin, työpaikkaan ja niin edelleen.

Jos menneisyyden käsitteleminen -- tai sen seikan hyväksyminen että ylipäätään kannamme menneisyyttä itsessämme -- on joskus vaikeaa, niin onko tämän hetken tilanteen kohtaaminen sitten helpompaa? Millaista on katsoa peiliin, nähdä se minä, joka on tullut elämässään tähän pisteeseen, kuitenkin lopulta omien ajatustensa, uskomustensa, valintojensa ja tekojensa seurauksena?

On paljon tilanteita, joihin emme ole voineet vaikuttaa. Olimme joko liian pieniä, emme vielä vastuunalaisia. Noissa tilanteissa aikuisten olisi täytynyt kantaa vastuu, mutta aina niin ei tapahdu. On myös katastrofeja kuten tuhotulva tai sota, joihin kukaan yksittäinen ihminen ei voi vaikuttaa. Vähemmän äkilliset muutoksetkin saattavat  muutoksina rapauttaa yhteiskunnan tukirakenteita. Tällainen oli vaikkapa 1990-luvun lama, joka vei valtavasti työpaikkoja ja suisti konkurssiin terveitäkin yrityksiä. Lama hajotti perheitä, ja epävarmuus ja elintason lasku vaikutti erityisesti lapsiin, senkin takia että samaan aikaan alettiin säästää myös kouluissa ja sosiaali- ja terveyspuolella.

Jos jätämme globaalit ongelmat ja katastrofit syrjään ja mietimme omia valintojamme, huomaamme lukemattomia tilanteita, joissa olisimme voineet toimia toisin, mutta syystä tai toisesta teemme tai sanomme jotain, mistä aiheutuu ikävyyksiä. Jokainen tekee virheitä tai tyhmyyksiä yksisilmäisyyttään, laiskuuttaan, ahneuttaan, arkuuttaan, välinpitämättömyyttään, suutuspäissään -- tai ihan vain siksi, ettei sillä hetkellä jaksa ajatella nenäänsä pitemmälle. Usein harmittaa, kun huomaa, että pieleen meni. Silloin käy helposti niin, että heijastaa ympäristöön oman osallisuutensa, eli syy virheeseen löytyykin muista ihmisistä (”Kun se on aina sellainen ihan mahdoton!” tai ”Kun se teki tai sanoi niin-ja-niin” tai ”Jos se olisi ajoissa tehnyt niin-ja-niin...”) tai asioista joihin ei voinut vaikuttaa (”Kun oli niin kiire” tai ”Kun minulla on tämä sairaus”). Voi myös olla, ettemme oikeastaan tee tilanteessa mitään, mutta olemme tapahtumiin osallisia yhtä lailla. Saatamme mahdollistaa muiden toiminnan omalla passiivisuudellamme, tai läsnäolomme yksinkertaisesti muuttaa dynamiikkaa jollain tavalla. Oman osallisuuden käsittely ei ole syyllisen etsimistä tai itsensä väkisin syyllistämistä. Se on sen toteamista, että kyllä, olin paikalla, ja minäkin vaikutin tilanteeseen tavalla tai toisella.

Ei ole kovin hauskaa katsoa peiliin ja todeta oma osuutensa merkittäväksi johonkin tapahtumaan. Mitä varhaisemmassa vaiheessa oman vastuunsa ottaa hoitaakseen, sitä vähemmällä pääsee. Tunnetyöskentelyssä ei ole montaakaan universaalia totuutta, mutta yksi niistä on se, että kiertely, lykkääminen, totuuden muuntelu, vastuun siirtäminen muualle ja pakeneminen vaikeuttaa tilannetta aina. Kaikesta pakoilusta huolimatta oma osallisuus tulee jossain vaiheessa kohdattavaksi, useimmiten korkojen kanssa. Joskus voi olla tarve niin sanotusti ostaa aikaa, esimerkiksi jos oma pelko on niin suuri, että asiaan on pakko saada etäisyttä. Usein kohdattavat asiat eivät ole kovin suuria tai mullistavia, mutta jos ne toistuvat ja kasautuvat, ongelmia ilmenee ennemmin tai myöhemmin. Jos esimerkiksi lapseni käyttäytyy koulussa huonosti ja opettaja lähettää asiasta Wilma-viestejä, tilanne ei taatusti muutu paremmaksi, jos näen ongelman ensisijaisesti opettajassa ja hänen Wilman-käytössään enkä suinkaan siinä, mikä omassa toiminnassani vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen. Mikä pahinta, vääristyneellä asenteella en pysty auttamaan lasta lainkaan, päinvastoin! Näitä esimerkkejä, pienempiä ja suurempia, jokainen löytää varmasti omasta elämästään ihan riittävästi. Lasten keskinäiset kiistat (”Tuo aloitti!”) ovat yksinkertaisuudessaan selviä, mutta me aikuiset olemme oppineet käyttäytymään hienovaraisemmin, eivätkä tilanteet aina ole yhtä helposti tunnistettavissa.

Tunnekehoterapioissa ongelmia saattaa joskus aiheuttaa se, että tulee kiusaus ulkoistaa omien valintojen seuraukset myös ajallisesti. ”Koska minulla oli kurja lapsuus, elämäni menee päin mäntyjä.” Kyllä, lapsuus mahdollisesti oli kurja, eikä lapsena voinut vaikuttaa asioihin. Kyllä, on epäoikeudenmukaista, ettei tuolloin saanut tarvittavaa tukea ja turvaa. Kyllä, lapselle koitui sellaista vahinkoa, että aikuisena joutuu tekemään hurjan työmäärän, jotta saa kurotuksi umpeen kaltoinkohtelusta syntyneet haavat. Ikävä totuus kuitenkin on se, että juuri tällä hetkellä, peiliin katsoessa -- kenties irvistellessä -- kukaan muu ei pysty kantamaan vastuuta meidän puolestamme. Vaikka meitä olisikin aiemmin vahingoitettu, vain me itse, juuri nyt, pystymme vaikuttamaan siihen, kuinka elämme tästä hetkestä eteenpäin. Jos juutumme syyttämään muita omasta onnettomuudestamme, emme pääse eteenpäin. Meistä tulee katkeria, ahdistuneita ja kyynisiä. Se käy jopa helposti, koska negatiiviset ajatukset reitittyvät aivoihin itsensä ylläpitäviksi malliksi, kun taas korjaavat, rakentavat mallit täytyy tietoisesti opetella, ja niitä pitää harjoitella, jotta ne pysyvät yllä.

Syy omista epäonnistumisista on helppo lykätä vieläkin kauemmas, nimittäin perimään tai laajemmin kulttuuriin yleensä. ”Meillä on verissä tämä epäonnistuminen” tai ”Niin se on, ettei meistä kukaan mitään saa pitää” tai ”Tämä se on naisen/miehen osa tässä elämässä”. Kyllä, aiemmat sukupolvet ovat taatusti kokeneet vaikka minkälaista väärinkohtelua ja epäoikeudenmukaisuutta. Kyllä, epätasa-arvo ei ole poistunut maailmasta, vaan kaikenlaista vääryttä tapahtuu edelleen. Voi olla, että väärintekijät sen kun porskuttavat ilman mitään seuraamuksia jo ties kuinka monetta sukupolvea. Sille emme voi mitään, koska silloisia tapahtumia emme voi enää muuttaa. Usein tapahtumien tuulettaminen kuitenkin keventää mieltä, ja välillä julkisuuteen ilmestyykin kuohuttavia omaelämänkerrallisia sukutarinoita. Paljastaminen ei itsessään vielä paranna, ellei se tuo mukanaan anteeksiantoa ja sen kautta irrota sukutraumaan takertumisesta. Suvun kohtaamista ikävyyksistä huolimatta vain minä, tässä, juuri nyt pystyn päättämään, kuinka paljon annan menneisyyden hallita tämänhetkistä elämääni.

Jos löydän itseni yhä uudelleen vatvomassa varhaislapsuuteni tai menneiden sukupolvien asioita, minun olisi pysähdyttävä, katsottava peiliin ja tunnistettava sama trauma omassa elämässäni tällä hetkellä. Miksi pakenen niin kaukaisiin asioihin, etten pystynyt niihin vaikuttamaan? Miksi en halua nähdä oman toimintani seurauksia käsillä olevassa ongelmassa? Mitä valintoja minä itse olen tehnyt aiemmin, kun olen joutunut tällaiseen umpikujaan? Mikä niiden taustalla on? En todennäköisesti saa omia virheitäni enää korjatuksi, mutta jos pyydän anteeksi niiltä, joille itse aiheutin vahinkoa omalla toiminnallani, pääsen eteenpäin, ja ehkä seuraavalla kerralla pystyn toimimaan eri tavalla. Usein kyse on pelosta: pelko on saanut välttelemään, sitten korjaamaan tilannetta mutta se onkin mennyt vielä enemmän väärään suuntaan. Myöhemmin onkin joutunut jo peittelemään, ja kas kummaa, syy on löytynyt muista tai muualta. Aina syitä ja seurauksia ei edes näe, koska valintatilanteen kohdalla saattaa olla iso, sokea piste. Vaikkei sen etsiminen ja käsittely olekaan miellyttävää, työ kannattaa silti tehdä. Mikään ei huojenna enempää kuin se, että pystyy päästämään irti ja pääsee ulos kiertämästään kehästä ja kulkemaan eteenpäin.