Kukaan meistä ei pysty
joka hetki käyttäytymään järkevästi ja hillitysti. Milloin viimeksi jouduit
tilanteeseen, jossa jonkun käytös vaikutti kummalliselta, tai joku jopa niin
sanotusti ”kilahti”? Olitko se sinä itse vai joku muu?
Silloin kun on
tasapainoisessa tilassa -- sinut itsensä, muiden tilanteessa olevien sekä asian
kanssa -- pystyy näkemään asiat asioina ja olemaan niin objektiivinen kuin
ihmiselle yleensä on mahdollista. Mitä enemmän on kuormitusta, sitä enemmän
tilanne vääristyy. On selvää, että masentuneena, humalassa tai psykoottisena
maailma näyttäytyy rajusti poikkeavana. Räikeä esimerkki on vaikkapa nakkikioskin
jono kolmelta yöllä lauantaina, jolloin käyttäydytään täysin eri logiikan mukaan
kuin normaalitilanteessa. Samoin haltioituneisuus, huojennus, voitonriemu tai
rakastuminen ovat tiloja, jolloin maailma näyttää erilaiselta kuin
yleensä. Mutta miten sitten yleensä käyttäydytään?
Oma persoona, elämänkokemukset
ja ennen kaikkea sen hetkinen tunnetila vaikuttavat niihin ”silmälaseihin”,
joiden kautta maailmaa katsomme. Väsyneenä tai sairaana tuskin jaksaa
haltioitua upeimmastakaan maisemasta, sen sijaan hyvässä kunnossa olevalle näkymä
tarjoaa vaikka millaisia elämyksiä ja mahdollisuuksia. Jos on saanut elämässään
turvaa, tukea ja hyväksyntää sekä lapsuudessa että myöhemmin, on helpompi toimia
erilaisissa tilanteissa, olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja suhtautua
omiin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Jos taas on joutunut kokemaan esimerkiksi paljon
uhkaa, maailma vaikuttaa vaaralliselta paikalta, ja pelot laukeavat
pienimmistäkin ärsykkeistä johtaen joko lamaantumiseen tai hyökkäykseen,
vähintään oman pään sisällä.
Kun tunteiden
dynamiikassa (TUDY) puhutaan peilauksesta,
tarkoitetaan juuri noita ”silmälaseja” eli ihmisen yksilöllistä tapaa hahmottaa
elämää, tilanteita ja reagoida niihin. Psykologiassa käytetään peilausta
lähellä olevia käsitteitä projektio (heijastaminen)
tai transferenssi (siirtäminen).
Niiden merkitys on kuitenkin häiriölähtöinen: heijastaminen tai siirtäminen on defenssi
eli suojamekanismi, jossa ahdistavana koettu asia, ajatus tai olotila heijastetaan
ulkoiseen kohteeseen, jotta sen pystyisi sietämään. Projisointia on myös toisen
ihmisen tai asian kautta eläminen, esimerkiksi omien haaveiden toteuttaminen
romanttisten saippuasarjojen avulla.
Tunteiden
dynamiikkaan perustuvissa tunnekehoterapioissa peilauksen ei ole tarkoituskaan
olla objektiivinen, sillä ihminen ei ole robotti. Peilaus on yksinkertaisesti sitä,
että jokin tilanne, aihe, henkilö, esine tai asia herättää ajatuksia, tunteita ja
tuntemuksia. Tietty haju voi aktivoida muiston, joka nostattaa tunteen, joka taas
synnyttää fyysisen reaktion ja uusia tunteita. Toisella letunpaiston tuoksu herättää
lämpimän olon ja muiston levollisista lapsuushetkistä mummolassa. Toisella
letut saattavat liittyä aivan toisenlaiseen asiaan, ne ovat voineet olla esimerkiksi
vanhemman pyrkimys hyvitellä poissaoloa tai riitelyä. Tällöin muisto nostaa
pintaan ahdistuksen, jopa lievän pahoinvoinnin muodossa.
Peilausta on
hedelmällistä tarkastella juuri niissä tilanteissa, joissa omaa reaktioita on
vaikea ymmärtää, ja etenkin jos se herättää uuden tunteen kuten syyllisyyden
tai häpeän. Näiden hämmentävien kokemusten avulla päästään usein asian ytimeen,
eli trauma -- oli se sitten minkä tasoinen tahansa -- tulee eteen kuin
tarjottimella juuri peilauksen vääristymissä. Jos pystyy myöntämään sen, että
tuli käyttäytyneeksi aika pöljästi, ymmärtämään syyt ja antamaan anteeksi ensin
itselleen, sitten mahdollisesti muille tai pyytämään muilta anteeksi, ollaan tunnetyöskentelyssä
jo pitkällä. Anteeksianto itselle ei ole päähäntaputtelua tai sitä, että omat virheet
olisivat hyväksyttäviä. Se on sitä, että näkee ja myöntää virheensä terveessä
suhteessa tilanteeseen ja pystyy kantamaan niistä vastuun. Silloin on
mahdollisuus päästä eteenpäin, ja seuraavalla kerralla samantyyppinen tilanne
ei ehkä toistukaan enää samanlaisena. Mikään
ei kuitenkaan ole kipeämpää kuin peiliin katsominen, ja koettelevia tilanteita yleensä
tuleekin eteen niin kauan, että trauma on käsitelty.
Se, ettei oma reaktio
näy ulospäin, ei tarkoita etteikö peilausta tapahtuisi. Jotkut pystyvät
pysymään tyynenä vaikka mitä tapahtuisi, toisilla nousee puna kasvoille, ääni
tärisee, on pakko poistua paikalta, tai tunnereaktio tulee muulla tavalla
näkyväksi. Terve itsehillintä onkin hyvä asia, sillä pelkkä peilaaminen
itsessään ei ole tunnetyöskentelyä. Prosessointi alkaa vasta peilauksen
tunnistamisesta, silloin kun oman suhteettoman reaktionsa pystyy yhdistämään
alkuperäiseen kohteeseen, joka trauman on aiheuttanut. Peilauksia tulee aina,
mutta mitä rehellisemmin rajuja ja vääristyneitä peilauksia käsittelee, sitä
paremmin pystyy korjaamaan niiden aiheuttamia ongelmia. Vähitellen ”silmälasit”
kyseisen asian suhteen neutraloituvat, ja on helpompi olla. Kyse on
suhteellisuudentajusta. Täyteen objektiivisuuteen ei tarvitse pyrkiä, koska sitä
ei voi saavuttaa, mutta elämä on paljon helpompaa, jos peilaukset pysyvät
sellaisissa rajoissa, ettei niistä ole haittaa itselle eikä muille.
