Tunnetyöskentelyn ABC

Kaikissa edellisissä blogikirjoituksissa on sivuttu tunnetyöskentelyä ja puhuttu tunnereaktioista. Käsitteet ymmärtää toki arkikielellä, mutta ne ovat myös tunnekehohoitojen käsitteitä, sillä ne pohjautuvat Antti Pietiäisen kehittämään teoriaan tunteiden dynamiikasta (TUDY). Teoriaa ei ole rakennettu sen itsensä takia vaan kuvaamaan ja jäsentämään olemassa olevia ilmiöitä eli sitä, kuinka ihminen reagoi kolmella tasolla: fyysisellä eli kehollisella, psyykkisellä eli tunteisiin liittyvällä sekä mentaalisella eli ajatusten tasolla. Näkemys perustuu kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen, josta maailmalla käytetään termiä bodymind (myös mind-body, body/mind), ja jonka mukaan kehoa ja mieltä tulee tarkastella yhtenä kokonaisuutena.

Bodymind-tutkimuksessa keskeistä on stressin käsite, ja erilaisten liikuntaan, joogaan tai meditaatiotyyppisiin harjoituksiin pohjautuvien hoitomuotojen vaikutusta selitetään stressiteorian kautta. Stressitutkimusta on tehty paljon, tutkimusta tunteista huomattavasti vähemmän -- tunnetilojen määrittely, vertailu ja mittaaminen onkin hankalaa. Stressi ei kuitenkaan ole vain ajatusten ja kehon tila, vaan siihen vaikuttavat myös tunteet. Kielteiset ajatukset synnyttävät kielteisiä tunteita ja ylläpitävät stressitilaa, ja tunnesäätelyllä on suuri merkitys sekä stressin syntymisessä että vähentämisessä. Stressin pitkittyessä muuttuu myös kyky säädellä tunteita terveesti, ja seurauksena voi olla masennus.

Hyvin usein kokonaisvaltaiseen kehohoitoon hakeutuva on stressaavassa elämäntilanteessa. Hänellä on väsymystä ja epämääräisiä lieviä keho-oireita -- mutta ennen kaikkea tarve ja halu päästä eteenpäin ja voida paremmin. Tätä vyyhtiä aletaan purkaa tunteiden dynamiikkaan perustuvalla tunnetyöskentelyllä, joka on yksinkertaisesti sitä, että sekä asiakas että terapeutti kiinnittävät huomion kaikkiin edellä mainittuun kolmeen tasoon: kehoon, tunteisiin ja ajatuksiin. Tunnetyöskentelyssä ei ole mitään mystistä, eikä siinä esimerkiksi pyritä tavoittamaan jotain tiettyä tunnetilaa tai ajamaan jotain ei-toivottua tunnetta pois. 

Fyysisellä tasolla tarkastellaan kehotuntemuksia: miltä kroppa juuri nyt tuntuu, onko jännityksiä, paineentunnetta, kipuja, kutinaa, puutumista tms. On myös mahdollista, ettei tunnu yhtään miltään. Jos tuntuu vaikealta olla omassa kehossa, apuna voidaan käyttää tunneliikuntaa. Kehokuuntelussa tutkitaan tasapainoa seisten, kuulostellaan kehon kireyksiä ja kipuja, ja tunneliikunnassa pyöritellään kevyesti auki kehon tärkeimpiä nivelkohtia. Kuulostaako tutulta? Pyörää ei ole keksitty uudelleen, tunneliikunnassa pysähdytään kiireen keskellä tekemään sitä, mitä ihminen on aina tehnyt eli liikutellut itseään silloin, kun jossain päin kehoa on jotain kremppaa. Olennaista olisikin muistaa kehon olemassaolo, kuunnella tuntemuksiaan, kiinnittää huomiota asentoon, lihasjännitykseen ja hengitykseen.

Psyykkisellä tasolla keskitytään siihen, mikä tunnetila on päällä juuri nyt. Siitä voi olla vaikeampi saada kiinni kuin kehotuntemuksesta. Tunteet siirtyvät helposti, eikä aina ehdi tiedostaa mitä tapahtui, kun huomaakin jo olevansa alakuloinen tai ärtynyt. Ahdistuksen, pelon ja muut ikävät tunteet haluaa usein työntää taka-alalle, tai sitten ongelmana on, että ne jäävät mieleen pyörimään, eikä niistä tunnu pääsevän irti mitenkään. Kehokuuntelun avulla kiireinen saa itsensä pysähtymään tai jumissa oleva hieman avautumaan ja aktivoitumaan, jolloin on paljon helpompi saada kiinni siitä, mikä tunne vallitsee. Onko tällä hetkellä hyvä olo? Olenko huojentunut? Vai huolissani? Ahdistaako tai  harmittaako? Olenko pettynyt? Yksikään tunne ei ole kielletty, ja myös negatiivisina pidettyjä tunteita kuten vihaa, mustasukkaisuutta tai katkeruutta saa tuntea. Mitä paremmin tunteen pystyy itsessään tunnistamaan ja myöntämään, että ”kyllä, minä olen vihainen” tai ”olen katkera, vaikken haluaisi olla”, sitä helpompi asiaa on käsitellä, ja on myös pienempi riski purkaa omaa pahaa oloaan toisiin.

Mentaalisella tasolla tutkitaan ajatuksia kehotuntemusten ja tunnetilojen takana. Kun on saanut kiinni esimerkiksi huolestuneisuudesta tai pelosta, häivähtää mielessä ajatus siitä, mikä tunteen synnyttää, ja mitä kaikkea siihen liittyy. Joskus ajatus paukahtaa mieleen aivan valmiina, äkillisenä oivalluksena. Muistan kuinka sairaslomalla ollessani oli pitkään levoton ja epävarma olo, enkä saanut oikein mistään kiinni. Tiesin olevani huolissani aivan tyhmistä asioista, mutta ahdistus jatkui niiden selvittyäkin. Maalasin kuvan, jossa yritin saada näkyväksi rintakehällä tuntuvaa puristusta, ja työtä katsoessa tajusin äkkiä, että yksinkertaisesti pelkäsin työhönpaluuta: sitä etten olisikaan vielä tarpeeksi kuntoutunut hektiseen, jatkuvaa keskittymistä vaativaan työhön. Miksen ollut tajunnut näin simppeliä asiaa aiemmin? Huoli jaksamisesta oli niin suuri, etten halunnut ajatella sitä, vaan työnsin sen syrjään, ja se heijastui toissijaisiin asioihin. Oivallus itsessään ei tietenkään yhtäkkiä muuttanut työkykyasiaa, poistanut kroonisia keho-oireita ja tehnyt minusta uupumatonta supersuorittajaa. Sen sijaan se paljasti käsittelemättömän pelon, joka oli väsyttänyt ja hermostuttanut jo pitkään. Kun asia oli silmieni edessä, pystyin tarttumaan siihen ja tekemään sille jotain.

Kun ihminen saa tunnetyöskentelyssä tuntemuksistaan kiinni ja alkaa avata niitä, hän tuottaa tunnepuhetta. Miten tunnepuhe sitten eroaa tavallisesta puheesta? Kun ihminen puhuu niin sanotusti järkitasolla, keho ja tunne eivät pääse mukaan käsittelemään asiaa. Miten tämä on mahdollista, kun alussa todettiin että ihminen on kokonaisvaltainen olento, jolla on keho, tunteet ja ajatukset? Kysymys on hyvä, ja siihen pitäisi voida vastata. Tunteiden dynamiikan näkökulmasta järkitilassa oleva ihminen käsittelee asiaa vain mentaalisella eli ajatuksen tasolla. Hän ei silloin huomioi kehoaan eikä tunteitaan, torjuu ne, eikä siis tavallaan ota niitä mukaan asian käsittelyyn. Mistä eron huomaa? Mentaalisella tasolla toimiva puhuu tunteistaan tai kehostaan usein ulkokohtaisesti, tarkastelee niitä kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle. Hän ei ehkä pysty myöntämään tunnettaan, sanomaan esimerkiksi ”minua pelottaa” vaan kieltää pelkonsa, selittelee sitä tai hakee sille oikeutusta. Usein järkitilassa ihminen on kehollisesti jännittynyt, kontrolloi itseään kovasti. Eroa on vaikea selittää, sillä tunnetilojen (tieteen kielellä affektien) kuvaaminen muistuttaa hieman taide-elämyksen tai vastaavan kokemuksen kuvailua, joka ei ole mitattavissa tai muuten eksaktisti ilmaistavissa. Tunnetilassa ihminen vaikuttaa ilmaisevan itsestään jotain pidäkkeetöntä, avautuvan, jolloin kehonkielikin muuttuu. Vireystila vaihtuu, asento, hengitys, puheen tahti muuttuvat, ja ihminen ikään kuin elää tunteella mukana kertomaansa asiaa. Ero on ehkä vähän kuten hyvää ja huonoa esiintyjäntyötä verratessa -- tässä tapauksessa ”huono esiintyjä” vaikuttaisi olevan enemmän palaverissa kuin näyttämöllä.

Mikä tahansa tunteellinen purkaminen ei kuitenkaan vielä ole tunnepuhetta. Järkitilan ja tunnetilan käsitteiden lisäksi on olemassa vielä antitunnetila, jota voisi kuvailla vatvomiseksi ja jumittamiseksi negatiivisessa tunteessa. Jokainen huomaa, että esimerkiksi katkeruudessa rypevä henkilö ei ole järkitilassa, mutta myöskään päätön pauhaaminen ei ole aito tunnetila, jonka avain on tuntemusten, oman toiminnan ja myös osallisuuden tunnistaminen. Antitunnetila jää helposti päälle, ja stressinhallintaohjeissa puhutaankin negatiivisten ajatusten ja toimintapojen kierteen katkaisemista.

Harva meistä pystyy tuottamaan suoralta kädeltä kokonaisvaltaista tunnekehokatsausta: hartiat jännittyneet, päänsärky tulossa, selkä ollut viime viikkoina kipeä; hermostunut ja levoton olo, en saa nukutuksi, välillä tulee epätoivoinen olo siitä, että tapahtuu jotain kauheaa, enkä selviä siitä, on myös yksinäinen olo joskus, enkä tiedä miten selviän, kun työpaikalla tapahtuu lähiaikoina suuria muutoksia, ja lasten perheilläkin on viime aikoina ollut vaikeuksia. Elämän ei pidäkään olla jatkuvaa itsensä tarkkailua, sillä silloin ihminen alkaa kiertyä liikaa itsensä ympärille, ja suhteellisuudentaju pettää -- aivan samalla tavalla kuin itsensä pakenemisessa. Omien reaktioiden ja toimintatapojen tarkastelu on kuitenkin välttämätöntä silloin, kun ongelmalliseksi koettuun tilanteeseen halutaan muutos.