Viaton uhri, marttyyri vai jotain muuta?

Mitä uhriutuva tekee?

Tunnetaideterapiamaalaus, 2015. Pieta Voipio.

Syyllisyys ja häpeä ovat osoittautuneet aiheiksi, joista syntyy sangen vähän keskustelua kaikilla mittareilla tarkasteltuna, myös somen tykkäyksinä, jakoina ja suosituksina. Näin sen kuuluukin toimia, sillä aiheen pariin ajautuu vain silloin, kun se on itselle niin ajankohtainen, että siitä tekee mieli hakea lisää tietoa. Sen sijaan söpöt videot norsunpoikasista ovat ajankohtaisia aina, sillä koskaan ei ole niin hyvällä tuulella, etteikö voisi vielä nostaa mielialaa katsomalla liikuttavan palleron haparointia.

 

Terapeutit kuitenkin kohtaavat työssään syyllisyyden ja häpeän kanssa painivia päivittäin. Hyvin usein heidän tehtävänään olisi antaa asiakkaalle työkaluja  näkökulmansa laajentamiseen, auttaa oivaltamaan oma osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet käsiteltävissä tilanteissa. Joskus se voi olla vaikeaa, etenkin jos asiakas on täysin vakuuttunut siitä, että ongelma on vain ja ainoastaan muiden vika. Todisteita sen osoittamiseksi löytyy vaikka kuinka, ja kun mennään liian pitkälle, myös sosiaaliviranomaiset tai käräjäoikeus ottavat asiaan kantaa syyttämällä, tuomitsemalla ja määräämällä.

Lievemmissäkin tilanteissa on helppo syyttää muita: kun se teki niin-ja-niin tai en minä pystynyt, kun se vain jyräsi. Varmasti jyräsikin, vaikkei olisi saanut -- siksi että pystyi. Jyrätyksi tuleva ei ole syyllinen, mutta kylläkin osallinen tapahtumaan. Jos jyrätty ei pysty näkemään esimerkiksi oman pelkonsa osuutta tilanteeseen, hän siirtää vastuun jyrääjän niskoille -- minne se tottakai kuuluukin, sillä ei ketään saa jyrätä vain siksi, että se on mahdollista. Sen sijaan on muita asioita, joista uhrin roolissa olevan täytyy valitettavasti kantaa vastuu, sillä kukaan muu ei voi sitä hänen puolestaan tehdä.

Juuri nämä jyräämis- eli alistamistilanteet ovat hirvittävän vaikeita. Asetelmaksi tulee mustavalkoisesti pahantekijä versus uhri. Koska uhri kärsii, hänen ylleen tulee helposti viattomuuden suojakuori, joka saattaa muodostua vankilaksi. Uhrius lukitsee, ja vaikkei uhrin pidäkään ottaa vastuuta alistajan toiminnasta, tilanteesta pääsee ulos vain sillä, että käsittelee alistamistrauman lisäksi myös sen, miten tilanteeseen oli tultu. Ikävä totuus on, että alistetun on tehtävä kaksinkertainen työmäärä, jotta alistamisketju katkeaisi. Mikä malli toistuu, jos elämässä kerta toisensa jälkeen joutuu esimerkiksi kiusatuksi tai suljetuksi ulkopuolelle? Kiusaaminen ja eristäminen on yksiselitteisesti väärin, tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella millään tavalla puolustaa alistajia. Uhri ei kuitenkaan pysty murtamaan asetelmaa, vaikuttamaan alistajaan ja muuttamaan tämän käytöstä ilman, että etsii omasta elämästään aiemmat samanlaiset tilanteet ja niihin vaikuttaneet tekijät. Milloin tulin alistetuksi ensimmäisen kerran? Mistä pelko syntyi? Miten se vaikutti tuleviin tilanteisiin? Auttoiko joku, sainko tukea? Pystyinkö tuntemaan, ilmaisemaan ja purkamaan vihaa alistajaa kohtaan? Syyllistikö joku minut tapahtuneesta, syyllistyinkö itse?

Pelkkä asioiden käsittely järkitasolla ei riitä tilanteen muuttamiseksi, vaan on käytävä läpi myös tunteet, jotka alistamistilanteissa joutui painamaan sisäänsä. Voi tuntua vaikealta tunnustaa, ettei voinut tilanteelle mitään:  Kyllä, se tuntui ihan hirvittävän pahalta, se loukkasi ja vahingoitti minua. Siitä nousee usein tukahdutettu viha: Se oli väärin! Niin ei olisi saanut tapahtua, ketään ei saa kohdella niin. Tunne on saattanut tuntua hallitsemattomalta, pelottavalta tai kielletyltä, monin tavoin vaikealta kohdata. Ja edelleen: Minä pelkäsin, en pystynyt puolustautumaan tai edes tulemaan vihaiseksi, olin ihan lamaantunut, enkä jälkeenpäin pystynyt edes ajattelemaan asiaa, koska se sattui niin paljon. Usein tunne liittyy myös muihin ihmisiin: Eniten satutti se, että jäin yksin, kukaan ei nähnyt hätääni, enkä osannut ilmaista avuntarvettani. Joku saattaa menettää luottamuksensa, jopa katkeroitua -- ja löytää itsensä kerta toisensa jälkeen vastaavasta tilanteesta, joka alkuun vaikutti turvalliselta, luotettavalta ja rakentavalta mutta vääristyi vähitellen.

Kun uhri jää yksin, on suuri riski masentua, kyynistyä ja muuttua marttyyriksi. Apua voi olla vaikea ottaa vastaan. Vaikka alistavat jyrät ovatkin vastuussa alistamisesta, ei kukaan pysty tekemään uhrin puolesta päätöstä uhriutumiskierteen lopettamisesta. Tässä mielessä olemme aina omillamme, päätöksen täytyy lähteä itsestä. Ja se kysyy rohkeutta ja voimia. Ensin täytyy kohdata oma pelko, viha, kipu, syyllisyys, häpeä... Usein niiden läpikäyminen vapauttaa ja huojentaa niin paljon, että muutos käynnistyy kuin itsestään, eikä sitä tarvitse erityisemmin käynnistää. Muutos voi kuitenkin olla raju. Jos on koko ikänsä suojautunut pelolta esimerkiksi tukeutumalla ihmisiin, joita on pitänyt itseään vahvempina, nämä eivät välttämättä suhtaudu pelkästään kannustavasti siihen, että toinen alkaakin esittää omia ajatuksiaan ja ilmaista tuntojaan. Kaikkien traumojen, niiden käsittelyn ja muutoksen käynnistymisen jälkeen tulee konflikteja, joiden seurauksena tulee uudenlaisia valintatilanteita. Ne ovat se todellinen koetinkivi: aiempi käyttäytymismalli, joka on ajanut alistamistilanteisiin, joko muuttuu tai sitten ei. Jostain on ammennettava rohkeutta, jota aiemmin ei ollut. On valittava, jatkaako vanhaa, tuttua rataa, jonka karikot ovat tiedossa, vai hyppääkö uuteen, tavallaan tyhjän päälle ilman täyttä takuuta siitä, että elämä muuttuu onneksi ja auvoksi.

On äärettömän epäoikeudenmukaista, että kun uhri ensin tulee alistetuksi, kenties jo lapsena tai tilanteessa, jossa ei ole voinut valita, on kaikkien koettelemusten ja murskaantumisten jälkeenkin vielä itse haluttava muutosta. On tehtävä yksin se työ ja kannettava vastuu omasta paranemisestaan. Rikostilanteessa syyllinen voi saada vankilatuomion ja uhri vahingonkorvauksia, mutta se itsessään ei vielä paranna uhria, eikä rikottu elämä tule sillä ehjäksi. Toki oikeuden toteutuminen vahvistaa, mutta oikeuskäsittelyyn tai muuten ulkopuolisten tarkasteltaviksi päätyy vain pienen pieni osa alistamistilanteista -- niistäkin jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkistön.

Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään, iloon ja tulevaisuuteen, myös uhrilla. Paljon työtä on edessä, mutta toisaalta se tuo myös mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Varmaa on vain se, että katkeruudella ei voita muuta kuin pienen lohdutuspalkinnon.

Kukaan ei saa koskaan tietää...

Häpeä. Häpeä? Häpeä!

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Blogitekstin kirjoittaminen ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut näin tukalalta. Aiheena häpeä ei ole vaikea ymmärtää, vaan ongelman tekee se, että häpeä ei suostu pysymään mukavasti käsitteellisellä tasolla vaan tunkeutuu myös tunnetasolle. Ja koska häpeä on yksi ahdistavimpia tunteita, sitä tekee kaikkensa työntääkseen sen pois, ja mitä enemmän sitä torjuu, sitä enemmän se tuntuu pyörivän jossain ihan pinnan alla ja aiheuttavan kaikenlaisia reaktioita. Sivuutan siis tietoisesti aiheen nostaman puristuksen, jotta saan tämän kirjoituksen valmiiksi. Tehokas keino ikävien tuntemusten etäännyttämiseen on turvautuminen järkeen, esimerkiksi teoriaan. Kas näin!

Häpeää ei ole tutkittu kovinkaan paljon, vaikka se on läsnä jokaisen elämässä, ja sen vaikutukset ovat kautta historian saaneet aikaan kokonaisia instituutioita moraalioppeineen, häpeärangaistuksineen, vainoineen ja kaikkineen. Tänä syksynä YLE julkaisi häpeästä kiinnostavan artikkelin, jossa tunnetta käsiteltiin sekä biologisena että psykososiaalisena ilmiönä. Aivoista pystytään PET-kuvauksen avulla paikantamaan helpoiten inho, pelko, hämmästys, suru, viha ja ilo, jotka yhdistyvät tiettyihin aivosignaaleihin ja välittäjäaineisiin (lue lisää Aurora-lehdestä). Häpeän löytämistä vaikeuttaa tutkijoiden mukaan se, ettei se ole synnynnäinen vaan opittu tunne, joka ikään kuin rakentuu alkukantaisempien tunteiden yhdistelmien päälle. Tulokset ovat kuitenkin niin selviä, että häpeäkin on otettu mukaan kehon tunnekarttaan (lue lisää alkuperäisestä tutkimuksesta). Selvin yksittäinen häpeään liittyvä merkki on jokaiselle kiusallisen tuttu kasvojen punastuminen, ja se on helppo havaita myös kaavakuvasta, jossa painottuu vahvasti pään alue.

Koska biologisesti ottaen häpeään ei synnytä, vaan se opitaan, joku sen myöskin kasvavalle yksilölle opettaa: yhteisö. Yhdysvaltalaisten psykologien ja antropologien tutkimuksen mukaan häpeällä on yhteisössä selvä tarkoitus, sillä se säätelee yksilön pärjäämistä lauman jäsenenä. Alkukantaisimmillaan kyse oli eloonjäämisestä, eli toivotulla tavalla käyttäytyvä lauman jäsen pääsi osaksi yhteisestä ruoasta ja suojasta. Luolamiehen ja -naisen siis kannatti esiintyä mahdollisimman hyvässä valossa, jotta mahdollisuudet omaan ja jälkeläisten hyvinvointiin maksimoituisivat. Edullisen vaikutelman luominen liittyy kiinteästi heikkouksien salaamiseen: toisille ei hevin haluta paljastaa itsestä mitään raskauttavaa, joka saattaisi muuttaa näiden käsitystä. Tätä kaavaa toteutamme yhä tänäkin päivänä.

Nolot kommellukset pystyy vielä kuittaamaan huumorilla. Luolamiesteorian valossa voi miettiä, onko omalle mokalleen nauramisen evoluutiososiologisena tarkoituksena näyttää vahvalta ja joustavalta ja näin ikään kuin vahvistaa omaa arvoaan lauman silmissä. Jaettu häpeä on aina myös sen kutistamista, tekemistä merkityksettömäksi. Eihän se nyt niin kauheaa ollutkaan! Mutta entä asia, joka on liian kipeä tai vaarallinen kerrottavaksi? Mitä en missään nimessä halua kenenkään tietoon? Miksi? Muuttaisiko se heidän käsitystään minusta korjaamattomasti? Hylättäisiinkö minut?

Tunteiden dynamiikan (TUDY) mukaan häpeä on tunteista perimmäisin, eikä se voi esiintyä yksinään, liittymättä muihin tunteisiin. Siihen on vaikea päästä käsiksi siksi, että ensin täytyy kohdata pelko, viha ja syyllisyys, jotka ovat paksuna kuorena suojaamassa häpeän paljastumista. Paljastumisen uhka myös synnyttää suuren pelon, ehkä myös häpeän tuon pelon olemassaolosta (olenko tosiaan näin heikko?). Häpeä on syvempi tunne kuin syyllisyys, vaikka ne ovatkin yleensä linkittyneet yhteen: syyllisyydessä ikävät tuntemukset kohdistuvat väärään tekoon, häpeässä taas ihminen tuntee olevansa läpeensä väärä ja paha. Syvää häpeää kantava tuntee, ettei edes ole oikeutettu anteeksiantoon.

Häpeä voi liittyä mihin tahansa asiaan, pieneen tai isoon. Vääränväriset kurahousut. Viimeinen sija hiihtokilpailuissa. Ei kavereita. Nuhtelu koko luokan edessä. Pelko. Luokalle jääminen. Ulkonäkö. Kiusaaminen. Vanhempien avioero. Kaltoinkohtelu. Syöpäläiset. Epäonnistuminen. Hylätyksi tuleminen. Julkinen nöyryytys. Sairaus. Vamma. Erilaisuus. Ulkopuolisuus. Köyhyys. Riittämättömyys. Yksinäisyys. Epävarmuus. Se, ettei tiedä, kuka oikeastaan on. Mitä moninaisimmat seksuaalisuuteen liittyvät asiat. Mielenterveysongelmat. Päihteet. Itsemurha. Väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Rikollisuus. Vankilatuomiot. Insesti. ”Kunniamurhat”. Kouluampumiset.

Ihminen painaa leimaantumisen pelossa sisäänsä käsittämättömän määrän nöyryytystä, pelkoa, kipua, vihaa ja syyllisyyttä, mikä ruokkii häpeää. Jokainen haluaa varmistaa paikkansa yhteisössä, oli se perhe, suku, kaverit, koulu tai työpaikka. Ulkopuolelle jääminen synnyttää häpeän, jota voi yrittää torjua aggressiivisella välttelyllä (pitäkää porukkanne, en olis halunnutkaan!), kompensoivalla ylisuorittamisella (kun teen asiat tarpeeksi hyvin, tulen hyväksytyksi), läheisriippuvaisella takertumisella toiseen ihmiseen tai yhteisöön (teen itseni korvaamattomaksi tälle ihmiselle), turruttamalla itsensä päihteillä tai muilla addiktioilla (kun alkaa ahdistaa liikaa, uppoudun työhön, vedän pään täyteen tai näännytän itseni juoksemalla). Usein tämä tapahtuu tiedostamatta, sillä suojamekanismi käynnistyy heti häpeäntunteen pilkahtaessa. Pahimmillaan häpeälliset kokemukset ovat ikään kuin eriytyneet, koteloituneet niin, että jos niitä yrittää muistella, nousee niin kova ahdistus, että on pakko ajatella jotain muuta. On myös mahdollista, ettei kerta kaikkiaan muista tapahtumia, tai muistikuva saattaa vääristyä niin, että ihminen ohittaa oman osuutensa tapahtumiin täysin ja näkee syyn vain muissa. Häpeä voi olla jopa niin syvä, että se peitetään häpeämättömyydellä: häpeäkäyttäytyminen nostetaan jalustalle sen sijaan, että sitä tutkittaisiin rehellisessä valossa. Tällöin ihmisen koko tunneidentiteetti rakentuu häpeän ja sen torjumisen varaan. ”Mitä suurempi häpeä, sitä suurempi valhe”, kiteyttää TUDY-menetelmän kehittäjä Antti Pietiäinen.

Häpeään liittyy aina myös paljastaminen ja paljastuminen -- tai ainakin sen uhka. Tuskallista salaisuutta ei voi käsitellä niin kauan kuin sitä varjelee. Häpeän peittäminen vaatii valtavasti ponnistelua, ja mitä lähemmäs paljastumista ihminen joutuu, sitä villimmin suojamekanismit toimivat. Jos häpeän paljastaminen eli häpeätyöskentely tuntuu omalla kohdalla välttämättömältä mutta vaikealta, se on turvallisinta aloittaa ammattilaisen eli vaitiolovelvollisen lääkärin, psykologin tai terapeutin kanssa. Samoin Internet tarjoaa kanavia anonyymiin ammattilaisapuun ja  virtuaaliseen vertaistukeen. Salaisuuden paljastaminen voi tuntua kipeältä, mutta se tuo mukanaan valtavan huojennuksen -- sekä mahdollisesti syyllisyyden ja pelon siitä, mitä tapahtuu, jos joku muu saakin tietää. Koska häpeä on yhteisöön liittyvä tunne, se purkautuu vieläkin paremmin ryhmässä: toisten myötätuntoinen suhtautuminen tuottaa korjaavan kokemuksen.  Turvallisia ovat erilaiset vertaistukiryhmät ja ryhmäterapiat, eikä ole ihme että Anonyymien Alkoholistien (AA) malli on levinnyt kautta maailman kattamaan muitakin addiktioita. Jossain vaiheessa asiasta täytyisi puhua kuitenkin myös niille, jotka ovat häpeässä osallisina. Se ei kuitenkaan ole riskitöntä, koska häpeän paljastamisesta seuraa muutos, eikä mikään ole enää kuten ennen. Usein perheenjäsenet ja muut asianomaiset pystyvät suhtautumaan empaattisesti ja tukemaan prosessissa, mutta joskus joku voi kokea asemansa uhatuksi ja rynnätä puolustautumaan, valitettavan usein leimaamalla paljastajan.

Mitä suurempi häpeä, sitä suuremman yleisön sen paljastaminen tarvitsee. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä merkkihenkilöiden lasten rajut paljastuskirjat: enää ei suostuta kantamaan salaisuutta ja varjelemaan perheen kunniaa, vaan halutaan näyttää millainen hirviö kultaisen ulkokuoren takana oli piilossa. Saattaa seurata rumia loanheittokampanjoita. Sosiaalinen media tekee jokaiselle mahdolliseksi sekä paljastamisen että myös omien salaisuuksien peittämisen kultaiseen kuoreen tavalla, joka ei ollut mahdollista ”vanhaan hyvään aikaan ennen nettiä”. Mitä kaikkea Facebookissa julkaistaan, ja mihin sillä pyritään?

Ihminen on hyvin herkkä välttelemään omaa häpeäänsä mutta tunnistamaan sen muissa, mitä kutsutaan häpeäpeilaukseksi. Kautta maailman myydään päivittäin miljoonittain juorulehtiä, joissa paljastetaan julkkisten mokia ja rikkomuksia. Mitä toisten rypemisen seuraamisella tavoitellaan? Yritetäänkö sillä nostaa omaa asemaa ja varmistaa, ettei itse ole syyllistynyt moiseen, joten oma asema laumassa on turvattu? Tai että muiden huomio suuntautuu pahempiin rikkeisiin kuin mihin itse on syyllistynyt, jolloin voi tuntea olevansa suojassa? Vai voisiko kyse olla siitäkin, että on jollain tasolla tietoinen omasta häpeästään, mutta sen käsitteleminen on niin vaikeaa, että sitä lähestyy takaperoisesti eli osallistumalla muiden häpeän paljastamiseen? Se ei kuitenkaan ole terapeuttinen prosessi, päinvastoin juoruilu vahvistaa häpeätraumaa. Oman häpeän käsittely on aina raskasta ja kivuliasta -- mutta toisaalta mikään ei muistuta sitä helpotusta, joka oman häpeästä luopumisesta seuraa. Ensimmäinen kerta on vaikein, mutta sen jälkeen tunteesta saa otteen helpommin, vähitellen sitä pystyy jo pienimään, ja sen muodostama uhka vähenee. Myöhemmin häpeän pystyy tunnistamaan jo sen noustessa, jolloin sitä ei tarvitse enää paeta ja koteloida. Häpeätyöskentely on kaikkein vaativinta tunneprosessointia, mutta sen aiheuttama hetkellinen ahdistus on silti pienempi paha verrattuna siihen, että antaisi häpeän hallita elämäänsä.

No, oliko tämän jutun kirjoittaminen lopulta niin mahdottoman kauheaa? Välillä oksetti, välillä ahdisti, välillä olin aiheesta hyvinkin etäällä. Esimerkkejä avatessa pystyin liiankin hyvin eläytymään kuviteltuun nöyryyttävään tilanteeseen siksi, että olen itse kokenut joskus jotain vastaavaa -- siis niin sanotusti normaalissa mittakaavassa. En pysty kuvittelemaan, millaista olisi kantaa häpeää omasta osallisuudestaan kouluampumisiin, ihmiskauppaan tai massateloituksiin, vaikka ne ovat nykyäänkin todellisuutta sadoille tuhansille ihmisille ympäri maailmaa. Suojamekanismit toimivat taas: ääriesimerkkien varjolla voin nostaa käteni pystyyn ja samalla sulkea silmäni siltä lähellä olevalta, ihmisenkokoiselta häpeältä, joka koskee minua itseäni. Sen paljastamisesta ja kohtaamisesta voin olla vastuussa vain minä itse.

Hyviä suomalaisesta häpeästä kertovia kirjoja:

Lidman, Satu. 2011. Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena.
Malinen, Ben. 2010. Elämää kahlitseva häpeä. Kirjapaja.
Malinen, Ben. 2012. Häpeän monet kasvot. Kirjapaja.
Pietiäinen, Antti. 2013. Tunne, antitunne, perimä. Johdanto tunteiden dynamiikkaan. Natura Medicina.

Mistä et halua päästää irti?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Elämänmuutoskirjallisuudessa toistuu usein luopumisen ja irtipäästäminsen käsite. Sillä tarkoitetaan, ettei ihmisen tulisi takertua negatiivisiin ajatuksiin, tunteisiin, ihmisiin ja asioihin. Ajatus on hyvä, sillä onhan päivänselvää, että pahoihin asioihin ripustautuminen aiheuttaa valtavasti vahinkoa. Kuitenkin haitallisillakin toimintatavoilla on syynsä. Jos tukeudutaan puhtaaseen järkeen ja sen avulla työnnetään ikävä asia mielestä pois ja uskotaan, että työ on tehty, päädytään todennäköisesti ojasta allikkoon.

On selvää, että jostain täytyy aloittaa. Jos haluaa eroon helposti tunnistettavasta ja selvärajaisesta addiktiosta kuten tupakasta, päihteistä tai pelaamisesta, yksi ensimmäisistä askelista on ongelman tunnustaminen ja jossain vaiheessa haitallisen toiminnan katkaiseminen.  Se ei kuitenkaan itsessään kanna kovin pitkälle, jos ei selvitä, mihin addiktio tai ongelma liittyy.

Ensinnäkin elämään tulee tyhjiö jätetyn asian tilalle. Addiktio ei koskaan synny tyhjästä, vaan se on psyyken pyrkimys suojautua eli selviytyä vielä riippuvuuttakin pahemmasta pulasta. Kun asian jättää pois elämästään, muutoksen seurauksena nousee todennäköisesti kova ahdistus. Silloin on oltava vahva, jottei palaa takaisin entisiin uomiin tai syöksy täyttämään tyhjiötä jollain toisella riippuvuudella. Olisi käsiteltävä ilmiön taustalla olevat tunnelukot ja pelot eli sen mitä haitallisella toimintatavalla on pyritty "hoitamaan". Ahdistuneena ja vieroitusoireisena se vain saattaa tuntua mahdottoman vaikealta tehtävältä.

Tietyntyyppiset addiktiot ovat melko helposti tunnistettavissa, mutta silti niiltäkin pystyy sulkemaan silmänsä siksi, että oman tilanteen näkeminen ilman selittelyjä ja kaunisteluja on liian kipeää. Kuitenkin hyvin monet vahingollisista riippuvuuksista ovat sellaisia, joita ei voi poistaa elämästä kokonaan. Läheisistä kuuluu huolehtia -- mutta ei oman henkensä kaupalla eikä niin, että koko identiteetti rakentuu huolehtimisen varaan. Terveitä elämäntapoja on järkevä noudattaa -- muttei sortua himokuntoiluun, ortoreksiaan tai liioiteltuun terveydentilan tarkkailuun. Ihmisen täytyy tehdä työtä -- mutta työ ei saisi olla koko elämä. Entäpä toisen ihmisen kautta eläminen? Tai sinänsä terveet kiinnostuksenkohteet, joiden mittakaava ampuu yli? Mihin tahansa elämässä voi takertua ja alkaa elää sen kautta varmistaakseen turvaa, hyväksyntää tai huomiota, paetakseen ahdistusta tai saadakseen elämälleen merkityksen.

Kaikille edellä mainituille vääristymille yhteistä on se, että niiden taustalla on jonkintasoinen tunnetrauma, joka vaikuttaa päätöksiin sekä pienissä että suurissa asioissa. Pahimmassa tapauksessa trauma on päässyt määrittelemään elämää niin paljon, että ihminen kokee olevansa umpikujassa, vailla vaihtoehtoja. Silloin tuntuu, että oman toiminnan muuttaminen on mahdotonta ilman, että tapahtuu jotain vahingollista.

Elokuvissa ja kirjoissa traumasta irtipäästäminen tapahtuu usein kertarysäyksellä teoksen viimeisen kolmanneksen aikana. Eihän kukaan jaksaisi katsoa päähenkilöiden tempoilua saman asian parissa usean tunnin tai satojen sivujen ajan! Todellisuudessa traumakäyttäytymisen tunnistaminen ja siitä vapautuminen on monivaiheinen ja monikerroksellinen prosessi. Se vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin, tapahtuu asteittain, on luonnollista että väliin mahtuu jumihetkiä -- ja ennen kaikkea muutoksella on hyvin monenlaisia seurauksia.

Luin hiljattain ranskalaisen Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi (suom. 2010), josta on tehty myös elokuva. Voin suositella kirjaa monestakin syystä, mutta minulle se oli erityisen merkityksellinen siksi, että sen kautta peilautui eli tuli näkyväksi se, kuinka vaikeaa on päästää irti omista traumaperäisistä uskomuksistaan. Kirjan päähenkilö on köyhässä maalaisperheessä varttunut keski-ikäinen nainen, hienostokiinteistön talonmies rouva Michel. Hän on poikkeuksellisen älykäs, mutta esittää päällepäin stereotyyppistä talonmiestä ja nauttii salaa kulttuurista ja sivistää itseään omaksi huvikseen. Hänen elämäänsä on jättänyt pysyvän jäljen se, että hänen kaunis isosiskonsa tuli rikkaan pojan viettelemäksi, ei-toivotun raskauden takia hylätyksi ja kuoli synnytykseen yhdessä vauvan kanssa. Rouva Michelille syntyi lapsena fiksautunut käsitys siitä, että rikkaiden kanssa veljeilystä seuraa korjaamatonta pahaa, joten jokaisen täytyy pysyä omalla sosio-ekonomisella paikallaan, eikä köyhien tule koskaan haluta tai tavoitella parempaa elämää, vaikka älyn, kauneuden tai erityistaitojen avulla siihen olisikin edellytyksiä. Missään nimessä hän ei usko rakkauteen eikä siihen, että joku voisi hänet nähdä, saati hyväksyä sellaisena kuin hän on. Tarinassa rouva Michel kuitenkin parin viikon aikana yllättäen päästää elämäänsä kaksi ihmistä, jotka kuin ihmeen kaupalla näkevät hänen huolella rakennetun talonmiesroolinsa lävitse. Seuraa ystävyys. Koko traumavyyhti näyttää purkautuvan kahden yhdessä jaetun itkuhetken aikana, ja päähenkilö ottaa valtavan harppauksen kaikilla elämänalueilla. Onneksi romaani ei ole yhtä siirappinen kuin tässä kuulostaa, vaikka tunneprosessi olikin epärealistisesti kuvattu.

Todellisuudessa tunnetrauman käsittely tapahtuu asteittain: tunne, asia ja ilmiö kerrallaan. Vaikka yhtäkkiä saisikin valtavan oivalluksen kuten minä en ole yhtä kuin sisareni (kirjassa se tosin väännettiin rouva Michelille rautalangasta), ei oivallus vielä itsessään johda uudenlaiseen toimintaan. Oivallus parhaimmillaan johtaa haluun muuttaa omaa toimintaansa, ja vähitellen, monentasoisen kypsymisen ja päätöksenteon kautta elämä alkaa kuin alkaakin muuttua. Tulokseen ei päästä suoraan, vaan valtaisan ahaa-elämyksen seurauksena täytyy ensin tapahtua tunnetyöskentelyä  ja tunneidentiteetin vahvistumista. Oivallus muuttuu todelliseksi vasta peilausten kautta, ja muiden ihmisten reaktiot ovat ikään kuin testi, jonka avulla pääsee tutkimaan sitä, miten ”uusi minä” toimii. Vanhat pelot ovat syvällä, ja niistä pääse kertaheitolla eroon ainoastaan elokuvissa tai fantasioissa. Jos on aina kuvitellut olevansa jollain tapaa muita huonompi, ei itsetunto noin vain eheydy tuntien tai edes viikkojen ja kuukausien aikana. Se rakentuu vähitellen lukuisien kokemusten kautta, kun saa varmuutta siitä, että pystyy seisomaan uuden minänsä takana myös vastoinkäymisissä.

Rouva Michelin tavalla käyttäytyviä on maailmassa pilvin pimein. Vaikkei piilottelisi koko elämäänsä erakkona tai esittäisi peiteroolia, voi monenlaisissa asioissa tietoisesti rajoittaa itseään aivan turhaan. Vääristynyt käsitys, esimerkiksi huono itsetunto (en minä kuitenkaan pysty, minä aina epäonnistun) syntyy jonkintasoisen tunnetrauman seurauksena: yleensä ihminen on jo lapsuudessa jäänyt vaille tukea tilanteessa, jossa sitä olisi pitänyt saada. Joskus trauma jää täysin käsittelemättä ja aiheuttaa koko elämään vaikuttavan tunnelukon kuten Rouva Michelin kohdalla. Kun kantaa suurta salaisuutta, jota ei uskalla edes itse ajatella, oma identiteetti rakentuu salaisuuden varjelun varaan. Varjoelämä ei ole tervettä, eikä kenenkään tarvitsisi sellaista elää. Kun haluaa ja uskaltaa pysähtyä, alkaa umpikujassakin vähitellen erottaa vaihtoehtoja, joita ei aiemmin ole nähnyt. Edessä on suuri työ, mutta se tuo mukanaan mahdollisuuden aivan erilaiseen elämään. Tommy Hellsten kiteytti asian aikoinaan niin hyvin, ettei sitä sen tiiviimmin enää pysty sanomaan: Saat sen mistä luovut!

Tiedätkö, kuka olet?

Terve identiteetti on oman elämän suurin asia

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Identiteetti on vakavalta ja ammatilliselta kalskahtava sana, joka harvemmin esiintyy arkikeskusteluissa. Vai milloin olette viimeksi kysyneet toiselta: ”Mitkä ovat identiteettisi tärkeimmät osatekijät?”

Identiteetti on eräs yksilöpsykologian peruskäsitteitä. Sillä tarkoitetaan yksinkertaistaen minuutta eli ihmisen käsitystä itsestään. Oikeastaan ei tarvitse edes sanoa ”yksinkertaistaen”, sillä tuon tiiviimmin asiaa ei enää voi määritellä. Kun identiteetti on terve, ihminen on sinut itsensä kanssa. Sen sijaan kun aletaan tarkastella sitä, mikä on ihmisen käsitys itsestään, joudutaan katsomaan heti moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Miten minuus muodostuu? Mitkä asiat siihen vaikuttavat ja miksi? Mistä identiteetti koostuu? Miten voi tietää tai olla tietämättä, kuka oikein on?

Minuus on laaja kokonaisuus, johon vaikuttavat sekä synnynnäiset ominaisuudet että elämän aikana kertyneet kokemukset. Voidaan puhua esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä, kehoidentiteetistä tai seksuaalisesta identiteetistä. Myös ryhmillä on identiteetti, jolloin ammatillinen, etninen, paikallinen, uskonnollinen, sosiaalinen tai terveydentilan, iän tai muun ominaisuuden perusteella määrittyvä yhteisö näkee itsensä tietynlaisena suhteessa muihin ryhmiin ja maailmaan yleensä.

Identiteetti ei ole kiveen hakattu, vaan se, miten kukin meistä itsensä näkee, vaihtelee tilanteen mukaan. Joskus kuulee jonkun parkaisevan: ”Minulla on ihan kauhea identiteettikriisi!” Vaikkei pystyisikään vastaamaan kysymykseen siitä, kuka pohjimmiltaan on tai määrittelemään elämänsä tärkeimpiä asioita, identiteetti on silti olemassa -- häiriönä. Terve identiteetti on joustava: ihminen niin sanotusti tuntee itsensä, tietää mitkä asiat ovat itselle hyväksi tai pahaksi, arvostaa itseään ja osaa pitää itsestään huolta. Tämä heijastuu tasapainoisena käyttäytymisenä suhteessa muihin ihmisiin sekä myös erilaisissa valintatilanteissa ja kriiseissä. Mitä vakaampi identiteetti on, sitä vähemmän ihminen kokee tiukassa paikassa, että koko hänen maailmansa romahtaa.

Tunteiden dynamiikassa (TUDY) puhutaan tunneidentiteetistä, joka on edellä mainittua yleistä minäkuvaa hieman laajempi käsite. Jos yrittää kiteyttää sen jotenkin, voi sanoa vaikka että tunneidentiteetti on kehittynyt silloin, kun tunnetyöskentely  sujuu hyvin. Tällöin ihminen on yhteydessä ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja kehoonsa. Hän tiedostaa elämäntapahtumien  ja tunneperimän  vaikutukset, hyväksyy ne osana omaa kehitystään, eikä jää traumojensa vangiksi. Voi ajatella, että ihminen on sekä sisäisesti että ulkoisesti kaikenlaisissa tilanteissa terve aikuinen, jolla on suhteellisuudentajua, ja joka pystyy pitämään yllä sisäistä turvaa silloinkin, kun nousee syystä tai toisesta pelkoja, vihaa ja muita tunteita. Todellisuudessa täydellistä tunneidentiteettiä ei ole, koska elämä ei ole täydellistä. Kuitenkin mitä terveemmällä pohjalla tunneidentiteetti on, sitä joustavammin ja rehellisemmin pystyy käsittelemään omat virheensä, jolloin tapahtuu vähemmän ylilyöntejä, uupumista ja muuta oireilua.

Kun tietää kuka on, mitä haluaa ja uskaltaa toimia sen mukaan, pystyy elämään omaa elämäänsä. Yhteen virkkeeseen tiivistettynä se kuulostaa kliseiseltä sanahelinältä. Kuitenkin tiedämme omalta kohdaltamme, kuinka helposti pienemmissä ja vähän suuremmissakin asioissa ajautuu tilanteisiin, joita ei voi kuvailla muuten kuin en pystynyt olemaan oma itseni tai olin näkymätön tai elin jonkun toisen elämää. Syystä tai toisesta olosuhteet ovat muokanneet meitä niin, että toimimme haitallisella tavalla. Meillä ei ole ollut kykyä, rohkeutta tai taitoa tunnistaa ja muuttaa toimintamalleja, joilla vahingoitamme sekä itseämme että muita. Seksuaalisen ja sukupuolisen identiteetin piilottamisen yhteydessä puhutaan kaapissa olemisesta. Jos joutuu esittämään jotain muuta kuin mitä oikeasti on, ei ole mahdollista voida kovin hyvin. Kaapissa tai lokerossa voi olla monen muunkin asian suhteen. Joku esimerkiksi elää pelkästään ammattikuvansa tai vanhemman roolinsa kautta, jolloin identiteetti jää yksipuoliseksi ja aiheuttaa määrittelemätöntä ahdistusta.

Erilaiset häiriöt ja riippuvuudet kertovat siitä, että identiteetti ei ole terveellä pohjalla. Esimerkiksi addiktin elämää hallitsee addiktio, juoppoa vie viina, syöppöä ruoka ja työppöä työ, ja ihminen vain raahautuu perässä yrittäen jotenkin selviytyä. Joku saattaa olla ylikiltti ja suorittaa koko ikänsä siksi, että pelkää tulevansa hylätyksi. Taustalla on todennäköisesti hylkäämiskokemuksia, sisäistä turvaa ei ole muodostunut, eikä ole tullut kokemuksia siitä, että olisi arvokas ja tärkeä ilman suorittamistakin. Joku toinen taas saattaa olla mielestään aina oikeassa, ja ongelmien syy löytyy joka kerta muista. Tällöinkin minäkuva on häiriintynyt: jostain syystä henkilö asettaa itsensä jatkuvasti muiden yläpuolelle.

Muutos edellyttää sitä, että ihminen itse tunnistaa elämässään asioiden olevan vähän hassusti. Kaikki tunnetyöskentely vahvistaa tunneidentiteettiä, vaikkei tunneidentiteetin vahvistamista sanana mainittaisikaan. Kun tulee tietoiseksi tämän hetken, elämänkaarensa ja tunneperimänsä tapahtumien yhteyksistä tunne, asia, henkilö tai tapahtuma kerrallaan, rakentumista tapahtuu automaattisesti. Silmät saattavat avautua yhdellä kertaa, jolloin tuntuu käsittämättömältä, että on antanut jonkin tietyn tapahtuman tai henkilön vaikuttaa itseensä niin paljon ja tehnyt sen seurauksena tyhmiä, jopa vaarallisia valintoja.

Kun tunneidentiteetti on kunnossa, pystyy seisomaan omilla jaloillaan ja elämään omaa elämäänsä. Koska elämme tässä ja nyt, voimme myös vaikuttaa elämäämme tässä ja nyt. Voi ottaa hetkeksi oman elämänsä suurennuslasin alle ja vastata kysymykseen Kuka minä olen? Millainen minä haluan olla? Elänkö itseni näköistä elämää? Jokin asia saattaa nousta heti esille, pieni tai suuri. Voiko siihen vaikuttaa? Elämä on liian lyhyt siihen, että kannattaisi elää väärissä kengissä.

Mitä tunnetaideterapia on ja mitä siinä tapahtuu?

Kuva: Pieta Voipio 2017.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty ilmiöitä, jotka tulevat esiin tunnekehohoitojen yhteydessä. Hoitomenetelmiä itsessään ei ole kuvattu tarkemmin, koska... Niin, miksi? Jokainen hoitokerta on erilainen, ja hoito etenee aina asiakkaan tilanteen eikä terapeutin ennalta päättämän kaavan mukaan. Hoitoon vaikuttaa moni asia kuten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yleensäkin. Vaikkei tyypillistä hoitotilannetta pysty määrittelemään, ei se silti tarkoita, etteikö tunnekehohoidoista voisi kirjoittaa. Koska hoitomuodot ovat erityyppisiä, keskityn tässä tekstissä tunnetaideterapiaan, ja myöhemmin on vyöhyketerapian vuoro.

Tunnetaideterapia (TTT) on yksi Antti Pietiäisen Luontaislääketieteen Instituutti Kaironissa kehittämistä kokonaisvaltaisista tunnekehoterapioista. Modernin ja psykologisen vyöhyketerapian  eli tunnevyöhyketerapioiden (TVT) tavoin myös TTT perustuu tunteiden dynamiikkana (TUDY) tunnettuun menetelmään, jossa tarkastellaan tunteiden ilmenemistä myös kehollisesti.

Kaikki tunnekehoterapiat on tarkoitettu täydentäviksi hoidoiksi, ei korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Jos asiakkaalla on  lääkärin hoitoa vaativa sairaus, tunnekehoterapeutti työskentelee yhdessä hoitavan tahon kanssa. Vakavat mielenterveysongelmat kuten vaikea masennus, bipolaarihäiriö tai skitsofrenia ovat este tunnetaideterapialle, sillä hoitoreaktiot saattavat olla liian rajuja.

Vaikkei tyypillistä TTT-asiakasta olekaan, on hoitoon hakeutuville monesti yhteistä se, että epämääräiset keho- tai mielialaoireet ovat jatkuneet pitkään, eikä niihin tunnu löytyvän helpotusta. Elämäntilanne koetaan jollain tapaa pysähtyneeksi tai näköalattomaksi. Joskus asiakas kertoo, että elämässä kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti on jatkuva, lievä ahdistus, jolle ei löydy syytä eikä kohdetta. Oireet eivät kuitenkaan ole niin vakavia, että pitäisi hakeutua psykologin tai lääkärin puheille.

Juuri näitä vaikeasti tavoitettavia tunteita lähdetään TTT-hoidossa tarkastelemaan. Uuden asiakkaan kohdalla tehdään aina ensiksi alkuhaastattelu, jossa kartoitetaan elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. Tässä edetään aivan kuten Tunnetyöskentelyn ABC:ssä kuvattiin, eli kiinnitetään huomiota ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Tärkeää on katsoa tilannetta myös laajemmin. Millaisessa ympäristössä asiakas elää, mitä kuormitustekijöitä ja mitä voimanlähteitä hänellä on? Mikä on hänelle tyypillinen tapa reagoida stressiin, pelkoon, uhkaan tai kipuun? Terapeutin tulee myös kysyä, mikä sai hakeutumaan hoitoon juuri nyt: Mikä asia elämässä on se, johon toivoisi helpotusta tai muutosta?

Usein jo tavoitteen -- vaikka sana kalskahtaakin suorittamiselta -- sanominen ääneen auttaa jäsentämään tilannetta. Asiakas saattaa itsekin hämmästyä todetessaan esimerkiksi, ettei hän kerta kaikkiaan enää halua kuluttaa voimiaan työpaikan henkilöristiriitojen takia. Jo tässä vaiheessa nousee esiin tunne, usein yllättävänkin voimakkaana. Jos asiakas taas on niin sanotusti järkitilainen eli puhuu asioistaan objektiivisesti, kuin ei olisi niihin itse osallinen, ei tunnetta lähdetä puristamaan ulos väkisin. Jokaisen tunneprosessi on omanlaisensa. Joskus kuluu useampi hoitokerta ennen kuin asiakas alkaa luottaa siihen, että hänen tunteensa todella ovat sallittuja. Vasta sitten hän uskaltaa heittäytyä ottamaan vastaan esimerkiksi pettymyksen, turhautumisen tai pelon tunteen.

Jos tunteesta on vaikea saada kiinni, on hyvä tehdä tunneliikuntaharjoitus ennen maalaamista. Se on kevyttä venyttelyä, pyörittelyä, hiljentymistä ja kehotuntemuksiin keskittymistä. Kehoon ankkuroituminen auttaa pääsemään pois suorittavasta ja analysoivasta järkitilasta -- ei ole kovin hedelmällistä tehdä järkimaalauksia. Toisaalta jos tunne loistaa poissaolollaan liikunnan jälkeenkin, on siihen syynsä. Se on merkki voimakkaasta tunnelukosta, pelosta hoitotilannetta ja tunteen kohtaamista kohtaan. Vaikkei tunnetta ottaisikaan vastaan, asian lähestyminen käynnistää jonkinasteisen prosessin joka tapauksessa. Syvästi järkitilainen suorittaja voi kokea epäonnistuneensa, kun ei ”osannut” tunnemaalata. Voi nousta ahdistus, ja joku voi tuntea jopa vihaa terapeuttia kohtaan jouduttuaan epämukavaan tilanteeseen, jota ei voinut hallita tutuilla keinoillaan. Tässä vaiheessa tarvitaan kärsivällisyyttä, aikaa ja rohkeutta. Asiakas itse päättää, jatkaako vai ei. Terapeutti ei saa koskaan kiirehtiä eikä varsinkaan painostaa, koska kukaan ei voi eikä saa päättää toisen puolesta, missä tahdissa hän omia asioitaan käsittelee.

Jos tunne nousee jo haastattelun aikana, on hyvä siirtyä maalaamaan heti. Terapeutti ei anna työlle aihetta tai mitään muutakaan ohjetta, vaan tarkoituksena on maalata senhetkinen tunnetila tai asia, joka tunteeseen liittyy. Jos asiakas on tullut hoitoon vaikkapa siksi, että pelkää masentuvansa kroonistuneen kiputilan takia, hän saattaa tietää jo sisään tullessaan haluavansa maalata oman kipunsa. Joskus asiakkaalla voi olla selvä mielikuva väreistä tai muodoista. Joskus taas paperille tulee yllättäen jotain, joka onkin juuri sitä mitä pitkin -- eikä maalarilla ole aavistustakaan, miten hän osasi asian väreillä tavoittaa.

Asiakas valitsee värin tai värit, jotka sillä hetkellä parhaiten vastaavat ajatuksia, tunteita ja kehotuntemuksia. Jos mikään ei tunnu sopivalta, voi värit valita silmät kiinni. 1-3 väriä on hyvä määrä aluksi, lisää voi hakea maalauksen etenemisen mukaan. Maalia laitetaan pieni määrä paletille, mistä sitä on helppo levittää suurelle paperille. TTT:ssa maalataan yleensä käsin, jotta työskentely olisi mahdollisimman fyysistä, kehollista. Kämmenistä välittyy sensorisia tuntemuksia aivoihin, ja se auttaa avaamaan tunnetta paremmin. Jos käsin maalaaminen tuntuu vaikealta, voi aina käyttää pensseliä, sientä tai muuta apuvälinettä. Jos mahdollista, maalataan seisten, jotta selkä olisi suorassa ja asento mahdollisimman rento ja vapaa. Maalatessakin kannattaa välillä verrytellä, jos olo tuntuu hankalalta. Lukkiutunut asento välittyy helposti työhön.

Tunnemaalauksessa unohdetaan kaikki, mitä koulun kuvaamataitotunnilla opittiin! Tunnevärioppi on melko löyhä: värien tunnemerkitys on aina yksilöllinen. Jollekulle kirkas sininen voi olla surun väri, jollekin toiselle se "omin" väri, jossa tuntee lepäävänsä. Silläkään ei ole väliä, onko kuva esittävä vai ei. Tarkkuuteen ja viimeisteltyyn jälkeen ei pyritä, koska tällöin maalaaminen muuttuu helposti suorittamiseksi. Usein luonnosmaiset, ”kömpelöt” kuvat sisältävät enemmän tunnetta ja paljastavat aiheen aidompana. Maalaamisessa ei ole oikeaa eikä väärää. Jos joku on taiteellisesti lahjakas, hän saattaa tehdä minuutissa esteettisesti upean maalauksen. Vastaavasti joku, joka arastelee kaikkea kuvallista ilmaisua, voi saada aikaan henkeäsalpaavan värimyrskyn, joka heijastelee täsmälleen sisäistä tunnetilaa.

Itkeminen, nauraminen, huutaminen ja kaikki muutkin tunteenpurkaukset ovat sallittuja. Maalaaminen voi kuitenkin olla hiljaista, keskittynyttä työskentelyä ja silti avata tunnesolmuja ihan yhtä paljon. Tunnereaktioita ei pidä metsästää: reaktio tulee jos on tullakseen.

Tunnemaalauksessa voi käsitellä vain yhden tunteen tai aiheen kerrallaan, niihin liittyvät muut asiat tulevat kyllä aikanaan. Liika kiirehtiminen tai suorittaminen saattaa pysäyttää koko tunnetyöskentelyn. Joskus voi tulla  tunne, että haluaisi maalata isoja ja merkittäviä asioita eikä tyhmiä pieniä juttuja, jotka "eivät liity mihinkään". Usein kuitenkin on niin, että näennäisen merkityksetön muistikuva tai yksityiskohta avaakin reitin juuri siihen ongelmaan, joka sai ihmisen hakeutumaan TTT-hoitoon. Elämä ei ole loogista, eivätkä asiat tapahdu selvärajaisen kaavan ohjaamana, ja tunteidemme kautta näiden asioiden linkittyminen toisiinsa näyttää usein suorastaan kaoottiselta.

Kun maalaus on valmis, asiakas kertoo työstään. Tässä on ehkä suurin ero muihin taideterapiasuuntauksiin. TTT:ssa terapeutti ei koskaan tulkitse tai selitä maalausta, vaan maalari on ainoa joka tietää, mitä  kuvassa on. Työtä ei arvostella tai korjata, sillä se on tunneteos eikä taideteos, ja siinä oleva tunne -- olipa se mikä tahansa -- on arvokas ja hyväksyttävä. Usein terapeutti maalaa asiakkaan kanssa, osittain siksi että se auttaa asiakasta keskittymään. Terapeutin maalaus on aina peilausta asiakkaan kertomista asioista, ja asiakas saa terapeutin työtä katsomalla yhden peilauspinnan (ks. tunnepeilaus) lisää, näkee siinä monesti jotain, mikä saa oivaltamaan jotain uutta omasta tunneprosessista. Jos asiakas haluaa mieluummin työskennellä yksin, terapeutti antaa hänelle rauhan.

Maalaus itsessään ei ole koko tunnetyöskentelyn ydin vaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka syntyvät maalatessa ja varsinkin sen jälkeisessä purkutilanteessa. Voi olla hyödyllistä kirjoittaa ajatukset itselleen ylös heti maalaamisen jälkeen, ja monesti se avaa näkemään, mitä muuta aiheeseen liittyy. Jos suullinen purku on vaikea aloittaa, voi lähteä liikkeelle siitä, millä perusteella valitsi värit, miltä maalaaminen tuntui, mitä paperille tuli ensin, missä vaiheessa väreistä ja muodoista syntyi johonkin tapahtumaan, henkilöön, asiaan tai tunteeseen liittyvä kokonaisuus. Tunnemaalaaminen on harvinaisen yksinkertaista, ja sen toimintamekanismi on automaattinen: kun rauhoittuu katsomaan omaa työtään, se näyttäytyy erilaisena kuin maalaamistilanteessa. Usein maalaaja pystyy heti kertomaan, mitä kuvassa tapahtuu. Joskus kuva ei aukea sitten millään, ei vain löydä mitään tilannetta, aihetta tai edes tunnetta väreille ja muodoille. Tällöin oivallus on vasta tulossa, se saattaa saada jäsentyä ajatukseksi vasta päivien päästä, seuraavalla TTT-käynnillä, joskus jopa unessa.

Edellä käsiteltiin yksilömuotoista hoitoa, mutta itse asiassa TTT kehitettiin alunperin ryhmämetodiksi. Ryhmätilanteessa tunteiden dynamiikka vahvistuu, koska jokainen reagoi muiden tunnepuheeseen ja reaktioihin maalauksen aikana. Ryhmässä on myös mahdollisuus työstää tehokkaammin juuri yhteisöön kuulumiseen liittyviä tunteita kuten ulkopuolisuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Kun niistä pystyy puhumaan muille, ja ne saa maalatuksi ja puretuksi toisten läsnäollessa, syntyy korjaava kokemus. Ryhmä antaa jokaisen jäsenensä tuntea ja purkaa asiansa juuri sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyntä ja varmuus vahvistavat, eivätkä ikävät kokemukset tunnu enää yhtä raskailta.

TTT:ssä käytetään maalien lisäksi myös hiiltä, liituja ja savea. Maalaaminen on kuitenkin ylivoimaisesti yleisin menetelmä, sillä värit sisältävät enemmän informaatiota kuin esimerkiksi hiili. Savimuovailu taas on syvästi sensorinen, rauhoittava tapa työstää, se toimii samalla tavalla kuin lasten muovailuvaha. Hermostunut ja stressaantunut asiakas rauhoittuu työstäessään savea jo tunnepuheen aikana. Samoin savea voi käyttää, jos maalaus nostaa rajun tunnereaktion. Kun purkaessa muovailee savimöykkyä, olo jäsentyy ja maadoittuu. Ei ihme että savea käytetään paljon neurologisessa ja psykiatrisessa toimintaterapiassa.

Kuinka usein tai pitkään TTT:ssä pitäisi käydä? Kun tunnetyöskentelyyn pääsee sisään, itsetuntemus kasvaa, ja on helppo määritellä tuen tarve. Valtaosa prosessista tapahtuu joka tapauksessa omassa kehossa, ja kotona voi avata tunteita tunneliikunnalla, kirjoittamalla, piirtämällä tai maalaamalla ilman hoitokäyntejä. Joku käy säännöllisesti esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ikään kuin katsomassa, miten tunnepuolella kulloinkin menee. Joku toinen hakeutuu TTT-hoitoon silloin, kun tuntee tarvitsevansa ulkopuolista tukea jossain tietyssä ongelmassa. Elämän murroskohdissa kuten avioeron, kuolemantapauksen, työttömäksi tai eläkkeelle jäämisen yhteydessä, parin kolmen käynnin jaksosta saattaa olla suuri apu siinä, ettei jämähdä ikäviin tunteisiin ja esimerkiksi masennu.

Sinä, minä ja lauma

 Tunnetaideterapiamaalaus, 2016, Pieta Voipio.

No man is an island eli ’ihminen ei ole saari’ on kulunut sanonta, mutta paljon käytettyjen sanontojen toisteluun on syynsä. Joko ne kuvaavat todellisuutta erityisen osuvasti (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa) tai niiden tarkoitus on saada ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla (parempi ruoka maassa kuin jumalattoman suussa).

Katsoi asiaa miten päin tahansa, ei ihmisestä saa kunnollista saarta. Se johtuu biologiasta: olemme laumaeläimiä. Kun lapsi syntyy, hän tarvitsee vuosikaudet huolenpitoa selviytyäkseen hengissä. Ihminen on evoluution kuluessa ollut sen verran heikko, ettei yksittäisellä yksilöllä tai perheellä ole ollut kovin hyviä edellytyksiä pysyä elossa. Parhaan suojan on antanut lauma, joka samalla vastasi muihinkin kuin perustarpeisiin tarjoamalla seuraa, yhteenkuuluvuutta ja oman paikan yhteisössä. Ja vastaa edelleen.

Ihmisen ei ole  tarvinnut enää aikoihin valvoa piikivikeihäs kainalossa sapelihammastiikereiden varalta. On itsestään selvää, että ainakin me blogin lukijat olemme yhteiskunnan jäseniä, meillä on kansalaisuus, kansalaisoikeudet ja –velvollisuudet, henkilönumero sekä vero- ja luottokortti. On ystäviä, naapureita, työyhteisöjä, harrastuksia, luottamustoimia, someryhmiä -- sanalla sanoen verkostoja. Ja kuitenkin kaikesta huolimatta keskuudessamme on valtava määrä yksinäisiä ihmisiä, kaiken sosiaalisen yltäkylläisyyden keskellä itsensä ulkopuoliseksi tuntevia.

Kun tarkastellaan sitä, kuinka meistä tulee yhteisön jäseniä, täytyy jälleen kerran lähteä liikkeelle alusta eli pienestä vauvasta, jolle turva ja hoiva on elinehto. Oma perhe on ensimmäinen ja tärkein yhteisö, johon hänen tulee kiinnittyä. Kasvaminen, kehittyminen ja uusien taitojen oppiminen on vaativaa itsessään, ja koko sen ajan rinnalla kulkee myös oman persoonallisuuden muokkautuminen -- mutta onneksi lapsen ei tarvitse kiinnittää siihen erikseen huomiota. Sosiaalisia taitoja ja tunteiden kanssa elämistä, esimerkiksi yksinolon ja pettymyksen sietämistä, täytyy opetella aikuisten avulla. Turvallisessa ympäristössä lapsi tietää saavansa tukea, vaikka tulisi epäonnistumisia, ja olo olisikin välillä hirveä. Aina aikuinen ei voi onnistua, koska täydellistä vanhemmuutta ei ole, ja jokaiselle lapselle tulee eteen jonkintasoisia traumoja jättäviä tilanteita. Haavat vaikuttavat minuuteen ja toimintamalleihin sitä vähemmän, mitä paremmin ikävistä kokemuksista pystyy vanhempien tai muiden aikuisten kanssa puhumaan. Tällöin lapsella säilyy käsitys siitä, että hän kaikesta huolimatta saa turvaa, on rakastettu ja oikeutettu siihen.

Jos vauvalla ei ole perhettä tai perusturvassa on muita puutteita, kiinnittyminen ei onnistu. Nykypsykologian korostama teoria varhaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksestä pitää valitetettavan hyvin paikkansa. Turvattomasti kasvaneesta lapsesta tulee helposti pelokas, välinpitämätön, aggressiivinen, ahdistunut ja masentunut, jopa itsetuhoinen. Lapsi itse ei koskaan pysty olemaan tuki itselleen eikä ole tarkoituskaan, vaikka moni pieni keksiikin mitä erilaisempia keinoja selviytyäkseen sekä ympäristön että omien pelkojen tuottamasta ahdistuksesta. Turvattomasta lapsesta kasvaa ilman ulkopuolista tukea turvaton nuori ja edelleen turvaton aikuinen.

Jokainen meistä kuuluu yhtä aikaa moneen erilaiseen yhteisöön, ja niiden merkitys ja oma rooli niissä vaihtelevat ympäristön ja elämäntilanteen mukaan. Perheettömällä on erilaiset sosiaaliset tarpeet kuin pientä lasta kotona hoitavalla, ja suurperheessä kasvanut on saanut automaattisesti laajan yhteisön, kun taas pienen suvun ainoa lapsenlapsi joutuu itse luomaan laajemmat sosiaaliset verkostonsa. Terveesti kiinnittynyt ihminen löytää ajasta ja paikasta riippumatta tasapainon itsenäisyyden ja toisten tuen välillä. Tällöin pystyy sekä olemaan yksin että yhteisöissä ilman ahdistusta, osaa toimia myös konfliktitilanteissa ja asettaa rajat sekä itselleen että muille.

Kun on tullut kasvuikäisenä hyväksytyksi ja rakastetuksi, itsetunto on kohdallaan, eikä tarvitse takertua muihin. Läheisriippuvuudella on ripustautumisen lisäksi muitakin muotoja kuten uhrautuminen, hyväksynnän hakeminen suorittamalla sekä vaativuus, vallankäyttö ja toisten manipulointi. Läheisriippuvuus voi olla myös käänteistä eli pyrkimys selviytyä täysin yksin ilman apua. Yhteistä kaikille näille toimintamalleille on se, että oma identiteetti määrittyy muiden kautta. Ihminen ei pysty toimimaan omana itsenään, eikä välttämättä edes tiedä kuka oikeastaan on. Ihmissuhteet ovat tällöin usein kuluttavia ja aiheuttavat enemmän kuormitusta kuin tarjoavat tukea.

Koska turvattomalla lapsella ei ole tervettä luottamusta itseään eikä muita kohtaan, ryhmätilanteet muuttuvat helposti joko ylikompensoinniksi tai välttelyksi. Jos ei osaa leikkiä hiekkalaatikolla muiden kanssa tai tulee torjutuksi, eikä saa aikuisen apua, ongelmavyyhti tiivistyy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommin traumakäyttäytyminen vakiintuu vallitsevaksi toimintamalliksi. Päiväkoti- ja kouluhenkilökunta on iät ja ajat puhunut siitä, että lapset voivat entistä huonommin, ja käytöshäiriöt yleistyvät. Yksinäisyys, mielenterveysongelmat ja etenkin nuorten syrjäytyminen ovat suuri kansanterveydellinen ongelma, jolla on hyvin kallis hinta kaikilla mittareilla mitattuna. On koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, rikollisuutta, päihdeongelmia, vanhukset hylätään hoitokoteihin -- selvästikään laumaan kiinnittyminen ei ole onnistunut sen enempää kaltoinkohtelijoilla kuin uhreillakaan. Sivustaseuraajatkin ovat yhteisön jäseniä, ja heilläkin on oma merkityksensä sosiaalisessa dynamiikassa. Eri yhteisöissä roolit voivat myös vaihtua, eli kiusaaja onkin toisaalla kaltoinkohdeltu.

Jos kaikki kerran lähtee jo varhaisimmista kokemuksista, mitä voi tehdä jos ei omalla kohdalla saanut riittävää tukea? Ben Furman vakuutti pari vuosikymmentä sitten, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Se on toisaalta totta, toisaalta ei: turvattoman lapsuuden ”korjaaminen” aikuisena on mahdollista -- mutta se ei tapahdu omalla painollaan. Aikuisena joutuu tekemään paljon töitä rakentaakseen turvan sisälleen eli pystyäkseen toimimaan itse itselleen turvallisena aikuisena. Prosessi ei tapahdu pelkästään kognitiivisella tasolla, sillä uudet ajatusmallit ja toimintatavat jäävät pinnallisiksi, jollei  kohdata turvattomuuden synnyttämiä, lukkoon jääneitä tunteita. Ensimmäinen ja ehkä vaikein kohdattava onkin pienen lapsen ääretön pelko hylätyksi tulemisesta. Vauvahan menehtyy ilman ruokaa ja lämpöä, joten käytännössä varhaisissa hylkäämiskokemuksissa on kyse kuolemanpelosta. Kun pystyy näkemään itsensä liian ohuiden lankojen varassa roikkuneena pienokaisena ja tunnistaa tuon tarvitsevuuden itsessään, on jo ottanut ison askeleen.  Sen jälkeen nousee todennäköisesti viha vastuuttomasti toimineita aikuisia kohtaan. Jokaisella on oikeus tulla hoidetuksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi -- ehdoitta.

Sisäisen lapsen  turva ja hyväksyntä tulee ensisijaisesti omalta sisäiseltä aikuiselta. Silloin ei ole riippuvainen muista, eikä tarvitse kerjätä huomiota tai eristäytyä. Sisäinen turva muuttuu vähitellen myös ulkoiseksi, kun alkaa tehdä omaa hyvinvointia tukevia valintoja. Itsensä arvostaminen muuttuu näkyväksi ihmissuhteissa, jolloin läheisriippuvuussuhteet vähitellen korjautuvat terveiden rajojen asettamisen myötä. Toisinaan elämänmuutos vaatii luopumista vahingollisista ihmissuhteista ja riippuvuutta tukevista asioista -- onhan mahdotonta samanaikaisesti sekä jatkaa vanhaa toimintatapaa että siirtyä uuteen. Kun uskaltaa kohdata oman riippuvuutensa, virheensä ja pelkonsa, on vähitellen mahdollista elää sellaista elämää, joka on itselle hyväksi.

Kun keho sanoo seis...

... niin mikä pysähtyy?

Oletko koskaan sinnitellyt viimeisen työviikon kuin viimeisillä voimilla, tulevaa lomaa ja lepoa odottaen? Ja sitten kun loma vihdoin alkaa, iskeekin äkillinen flunssa, ja parhaassa tapauksessa ensimmäinen lomaviikko kuluu sängyn pohjalla niistäen? Kyse on stressin laukeamisen aiheuttamasta hengitystieinfektiosta, joka on varsin yleinen ilmiö. Elimistö kestää stressiä aikansa, ja niin on tarkoituskin, mutta puurtaminen silloin kun ei oikeasti jaksaisi, tapahtuu lainavoimilla, ja jossain vaiheessa lainan joutuu maksamaan takaisin. Onnekasta on, jos kohdalle osuu ”vain” laukeamisreaktio eikä täyspysähdys kesken matkan, esim. burnout tai muu vakava sairastuminen.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty tunneprosessointia ja sitä, miten jumitilojen ja tunnetraumojen käsittely vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Kyse on sananmukaisesti prosessista: kun tunnistaa elämäänsä rajoittavat asiat, haluaa päästä niistä eroon ja aloittamaa niiden käsittelyn, käynnistyy kokonaisvaltainen muutosprosessi. Näin käy kaikissa terapioissa silloin, kun asiakas on välttelyn ja pakenemisen sijaan halukas kohtaamaan ongelmansa.

Prosessi ei kuitenkaan ole yhtä auvoa. Esimerkiksi psykoterapiaan ohjatuille potilaille lääkäri painottaa, että mieliala yleensä huononee terapian alussa. Tämä kuulostaa paradoksaaliselta, koska tavoitteenahan on voinnin parantuminen. Kuitenkin kajoaminen mihin tahansa vakiintuneeseen tilaan on muutos. Jos lihasjäykkyyden takia menee hierojalle tai fysioterapiaan, ensimmäisten hoitokertojen jälkeen olo on kuin olisi selkäänsä saanut. Ihmiskeho ei ole terästä ja kumia vaan elävää kudosta, eikä patologiseksi äitynyt tila tasaannu hetkessä. Hoitovaiheessa tarvitaan paitsi aikaa ja lepoa myös kärsivällisyyttä.

Sama koskee myös mieltä. Kun asiakas lähtee purkamaan tilannettaan tunnekehohoidossa esimerkiksi tunnemaalauksella, voi olla rankkaa nähdä oma epävarmuus, uupumus, umpikujaan joutuminen tai muu tila, joka sai hakemaan apua. Varsinkin jos on vaalinut käsitystä itsestään onnistujana tai selviytyjänä, oman tilanteen tunnistaminen voi tuntua kipeältä, epäonnistumisen myöntämiseltä. Saattaa tulla luovuttanut olo, mielialan ja toimintakyvyn heikkenemistä, jopa sairastumisia. Tässä vaiheessa tarvitaan ennen muuta jälleen kerran kärsivällisyyttä ja halua päästä eteenpäin. Kun oman heikkouden on kohdannut, voi itse valita jääkö sitä märehtimään, vai näkeekö sen ensimmäisenä askelena kohti parempaa oloa.

Tunnekehohoidoissa kehollisia merkkejä seurataan tarkasti, koska ne kertovat tunneprosessin tilasta. Joskus tunnetyöskentely nostaa esiin niin isoja ja rajuja asioita, ettei niitä voi käsitellä yhdellä kertaa -- eikä ole tarkoituskaan. Kukaan ei pysty tekemään mittaansa enempää, ja prosessin suorittaminen hampaat irvessä vain jumittaa sekä mielen että elimistön entistä pahemmin. Tunnetrauman nouseminen tietoisuuteen voi olla niin kova paikka, että keho pysäyttää työstämisen menemällä ”lukkoon”, eli tulee erilaisia fyysisiä oireita. Psykiatriassa puhutaan somatisaatiosta tai psykosomaattisista oireista: monesti niiden taustalla ei ole mitään selvää syytä, tai syyt ovat liian yleisiä ja oireet liian epämääräisiä. Tulehdukset, migreeni, selkäkivut, nivelsäryt, mahavaivat ja uupumustilat ovat tyypillisiä oireita prosessin pysähtyessä.

Tunnemielessä voi ajatella, että sairastuminen on suojamekanismi, jonka tarkoituksena on saada aikalisä ja etäisyyttä tunnetraumaan. Tunneprosessointia ei voi verrata ojankaivuun, jota tehdään tasaisesti lapionpisto kerrallaan. Se on pikemminkin romaanin kirjoittamista: henkilöt rakentuvat vähän niin kuin itsestään, jotkut helpommin, jotkut ovat tuskan takana, ja joskus tarinaa syntyy pitkät pätkät, joskus taas ei saa aikaan kuin muutaman käyttökelvottoman virkkeen.

Yleensä keho-oireiden taustalla oleva tunne on pelko, nimenomaan pelko piilossa pidettyjä tunteita kohtaan. Pelko voi nousta nopeana ja rajuna, jolloin keho ehtii mennä lukkoon ennen kuin edes tiedostaa pelkäävänsä esimerkiksi oman pelon tai vihan kohtaamista. Jos pelkoa ei halua käsitellä, vaan lopettaa koko prosessin tai takertuu keho-oireisiin tai pakenemiskäyttäytymiseen, patoutettu tunne saattaa purskahtaa hallitsemattomasti ulos. Se ei valitettavasti kuitenkaan pura tunnetraumaa, mutta kylläkin antaa tietoa siitä, mikä tunne, teema tai tapahtuma olisi ensimmäiseksi käsiteltävä. Ja taas tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, ja tällä kertaa vielä entistäkin enemmän halua ja rohkeutta kohdata kipeä asia.

Jos asiakas esimerkiksi tuntee, että hänen tehtävänsä elämässä on ollut toteuttaa vanhempien tai puolison odotukset, ja epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelko on ollut suuri mutta täysin tiedostamaton, asian tuleminen näkyväksi nostaa pelon pintaan. Sen takana on todennäköisesti myös vihaa siitä, että joku on päässyt hallitsemaan elämää niin paljon. Kiltin, sopeutumaan tottuneen ihmisen on monesti pelottavaa kohdata oikeutettu suuttumuksensa siitä, ettei ole tullut hyväksytyksi omana itsenään vaan pelkästään suoritustensa kautta. Vihan käsitteleminen ei tarkoita rähjäämistä asianomaisille, vaan tunne puretaan turvallisesti vaikkapa yksin metsässä huutamalla, tyynyä tai nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla tai muulla rajulla fyysisellä ponnistelulla. Tärkeintä on tiedostaa tunteen kohde. Usein tämä tapahtuu vaistomaisesti, ja pintaan nousee ajatus minua ei kohdella enää näin, minä päätän omista valinnoistani. Lähipiiri ei välttämättä katso kiltin ihmisen nousemista omille jaloilleen hyvällä, jos se on aina tottunut hallitsemaan ja hyötymään toisen palveluksista. Mitä rakentavammin tunteen purkaa, sitä vähemmän tulee päättömiä ylilyöntejä. Naistenlehdissä on jatkuvasti juttuja ihmisistä, jotka jossain elämänsä vaiheessa joutuvat pysähtymään, usein kriisin seurauksena, ja tajuavat etteivät voi jatkaa enää samalla tavalla kuin ennen. Parhaimmillaan alkaa uusi elämä. Lehdet eivät kirjoita niistä tapauksista, joissa murroskohdassa ei olekaan voimia eikä tarvittavaa tukea kohdata omaa jumitilaa, vaan uupumus ja sairaus saa vallan. Tästä kertovat karua kieltään tilastot työkyvyttömyyseläkkeellä olevista, joista monella diagnoosina on masennus.

Kun oman pelon hyväksyy ja pystyy siitä huolimatta käymään päin ahdistavaa tunnetta, tulee suuri huojennus, joka on usein myös kehollinen kokemus. Traumasta ja traumakäyttäytymisestä irti päästäminen on kuitenkin muutos, verrattavissa loman alussa flunssana laukeavaan stressiin. Tuntuukin tavallaan nurinkuriselta, että rohkean tunnetyöskentelyn ja hienojen oivallusten jälkeen tulee kiputiloja tai muita oireita. Näin käy sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä vanhemmasta ja hallitsevammasta traumasta on kyse. Tällöin tarvitaan aikaa ja lepoa, rauhoittumista uudenlaiseen tilanteeseen, jossa terapia on kantanut hedelmää. Asiat alkavat näyttäytyä erilaisina, kun trauma ei määritä niitä enää.