Terve sielu terveessä ruumiissa, kokonaisuus on osiensa summa, body/mind, keho–tunne...
Niin kauan kuin ihminen on ollut
olemassa, on tavalla tai toisella työstetty perimmäistä kysymystä siitä,
mitä ihminen on. Kehon arvoitus on ratkaistu, jos ajatellaan, että jo
Platon määritteli sen materiaksi. Moderni lääketiede pystyy
ällistyttävällä tarkkuudella selittämään kehon toimintaa aina solun
osasten tasolla.
Sen sijaan enemmän keskustelua synnyttää
kysymys siitä, mistä muusta ihminen koostuu. Mitä on mieli? Entä
tunteet? Ajatukset? Mikä on meitä ajavien näkymättömien tekijöiden
yhteys kehoon?
Anatomian oppikirjoissa todetaan, että
pelko ja viha laukaisevat autonomisen eli tahdosta riippumattoman
hermoston reaktioita kuten hormonituotannon sekä sydämen sykkeen ja
hengitystahdin muutoksia. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka ei pysty
hallitsemaan punastumista nolostuessa, käsien vapinaa hermostuessa tai
palan nousemista kurkkuun liikuttuessa. Kolme vuotta sitten julkaistun
Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan kulttuurista riippumatta paikannamme
esimerkiksi ahdistuksen rintakehälle, inhon vatsaan jne. Kun tunnemme,
myös keho on siinä mukana, halusimme tai emme.
Äkkiseltään voisi ajatella, että on
tunteiden vähättelyä latistaa ne pelkäksi solutasolla tapahtuvaksi
sähkökemialliseksi viestinnäksi. Mutta eikö asia ole pikemminkin
päinvastoin?
Oman mielen eli omien ajatusten
huijaaminen nimittäin voi hyvinkin onnistua, kun epämukavat tuntemukset
työntää syrjään ja selittää, ettei tunnu missään, tai ei se mitään
ollutkaan. Sen sijaan kehon huijaaminen ei ole yhtä helppoa, sillä kun
fyysinen reaktio käynnistyy, se toimii monen elimen yhteispelinä eri
puolilla kroppaa. Tällä tavalla tunteet ovat totta, vaikka kuinka
haluaisimme olla järkiolentoja ja toimia rationaalisesti.
Miksi tunteista sitten pitäisi välittää?
Eikö olisi helpompaa pystyä keskittymään käsillä olevaan tehtävään
täysillä huolimatta siitä, että samaan aikaan on ehkä jotain myllerrystä
meneillään? Entä jos pystyisi rajaamaan tunneasiat pelkästään
onnistumisen iloon, rakkaudentunteeseen lähimmäisiä kohtaan tai
haltioitumiseen jonkin sykähdyttävän tapahtuman äärellä? Valitettavasti
myös ikävämmät tunteet ovat yhtä totta kuin ne, joita mielellämme
tavoittelemme. Joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta myöntää, että
pahoitti mielensä tai suuttui vaikkei olisi pitänyt, tai jokin asia
pelotti vaikkei siinä järjellä ajateltuna pitäisi olla mitään
pelkäämistä. Kaiken tämän peittämiseen ja kieltämiseen menee aivan
valtavasti voimia, minkä seurauksena stressaannumme, väsymme ja
vähitellen jopa sairastumme. Jos emme huomaa ja tunnista
tunnereaktioitamme, on niihin mahdotonta vaikuttaa, eikä myöskään pysty
vähentämään niiden aiheuttamaa stressiä. Tunnereaktioiden peittely sen
sijaan vaatii monenlaisten itseä ja omaa toimintaa koskevien uskomusten
ylläpitämistä, joka voi ilmetä esimerkiksi ylilyötynä epäonnistumisen
tunteena, muiden ihmisten syyttelynä tai muuna vahingollisena
toimintana. Sietämätön tilanne laukaisee helposti
pakenemiskäyttäytymistä, mikä entisestään pahentaa kierrettä. Usein
toistuessaan nämä toimintamallit helposti automatisoituvat, ja
pahimmillaan ne alkaa jopa nähdä ainoana vaihtoehtona toimia.
Miksi tunteista puhuminen edelleen
herättää niin vahvoja reaktioita? Kulttuurissamme tunneasiat ovat
pitkään olleet tabu, perinteisesti varsinkaan mies ei ole saanut näyttää
tunteitaan, ja niistä puhuminen on helposti tulkittu heikkouden
merkiksi. Edelleen tunteita puhumista saatetaan pitää melodramaattisuuden
legitimointina tai pyrkimyksenä oikeuttaa kaikenlainen kiukuttelu.
Rakentavassa tunnetyöskentelyssä ihminen kuitenkin joutuu pakosti
katsomaan peiliin. Usein äärimmäinen kimmahtelu vähenee kummasti, kun
joutuu näkemään itsensä ja oman toimintansa karussa valossa.
Kansantalouden kannalta ajateltuna kyse
ei ole ihan pienestä asiasta. Oli kyse liian kovasta kiireestä,
kiusaamisesta, tulehtuneista ihmissuhteista, pelosta työpaikan ja
toimeentulon menetyksen takia, huolesta läheisten puolesta – kaikissa
niissä yhteinen nimittäjä on negatiivisten tunteiden aiheuttama paine.
Kun se kroonistuu, seurauksena on uni- ja keskittymisvaikeuksia,
kiputiloja, masennusta ja muita sairauksia. Kun tapaturmat ja
ammattisairaudet lasketaan pois, Kela korvaa vuosittain yli 16 miljoonaa työpäivää sairauspoissaoloja. Valtaosa näistä johtuu tuki- ja
liikuntatelinten sairauksista ja mielenterveyshäiriöistä.
Aina tilanteen perimmäiseen syyhyn,
kuten vaikka taloussuhdanteiden vaihteluihin, ei pysty itse
vaikuttamaan. Monesti voimat ovat niin lopussa, että on pakko vain
keskittyä selviämään arjesta. Kuitenkin ehtisimme muuttaa monta asiaa
sillä ajalla, joka kuluu sekundäärisiin oireisiin ja kaikkiin niiden
aiheuttamiin vaikeuksiin. Muutos vaatii hyppyä tuntemattomaan, uuteen
toimintatapaan jollaisesta ei ehkä ole ollut kokemusta. Hypyn ei
tarvitse olla suuri, mutta se saattaa herättää ällistyttävän suuren
tunnereaktion. Enhän minä nyt voi... Entä jos en onnistu? Mitä muut
ajattelevat? Entä jos joudun ojasta allikkoon? Usein olemme niin
mukavuudenhaluisia, että siirtymisen uuteen laukaiseen vasta niin suuri
muutos, esimerkiksi sairastuminen tai muu kriisi, ettei sen jälkeen ole
mahdollisuutta palata entiseen. Ihanteellista olisi, ettei tilanteen
tarvitsisi kärjistyä niin pahasti, vaan että muutoksen voisi tehdä
ajoissa, omilla ehdoillaan. Oli tilanne mikä tahansa, vanha sananlasku
pätee tähänkin: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
