Elämänkaari antaa ymmärrystä nykyhetkeen

Kun asiakas tulee vyöhyke- tai taideterapiaan, ja tarkastellaan hänen senhetkistä tilannettaan, useimmiten jo hyvin varhaisessa vaiheessa nousevat esiin myös aiemmat elämäntapahtumat. Vaikka keskitytäänkin juuri käsillä olevaan tilanteeseen, se tulee monesti ymmärrettäväksi vasta yhdistettynä aiempiin kokemuksiin. Nykyhetken reaktio saattaa vaikuttaa liian voimakkaalta suhteessa syyhyn, mutta kun selvitetään henkilön elämänhistoriaa, huomataan vastaavanlaisten tapahtumien toistuneen aiemminkin eri elämänvaiheissa. Kyse ei siis olekaan yksittäisestä tapahtumasta, johon ihminen reagoi poikkeuksellisen vahvasti, vaan hän on altistunut aiemminkin vastaavalla tavalla, ja tämä toistuvuus selittää reaktion rajuuden.

Tunnekehoterapioissa ja monissa muissakin kokonaisvaltaisissa hoitomuodoissa puhutaan elämänkaaresta, kun tarkastellaan ihmisen elämänhistoriaa terapian näkökulmasta. Elämänkaari voidaan ajatella työkaluna, keinona saada lisää tietoa nykyhetken ymmärtämiseksi. Jokaisella meistä elämäntapahtumat ovat jo olemassa, eikä niitä lähdetä rakentamaan uudelleen, vaan tarkoitus on tunnistaa asiayhteyksiä, etenkin toistuvia tilanteita ja asetelmia. Koska kyse on terapiasta, johon yleensä hakedutaan jonkin vaivan tai probleeman takia, lähtöasetelma on usein ongelmakeskeinen. Ihmisen elämänhistoria ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdellä hetkellä kirjattu elämänkaari, sillä eri hetkinä nousee esiin erilaisia asioita. Kriisitilanteessa elämänkaarikin näyttäytyy yhtenä ongelmavyyhtinä, vaikka tämä ei tietenkään – onneksi! – ole koko totuus. Jos esimerkiksi viisikymppisen reuma-asiakkaan oireiden pahenemiselle etsitään syytä, selvitetään myös aiemmat pitkät kipujaksot. Saatetaan huomata, että ensimmäisen pitkittyneen vaiheen toivat vaikkapa ruuhkavuodet, ja tilanne helpotti lasten päästyä päivähoitoon. Toinen saattoi ajoittua ahdistavaan asuinympäristöön ja lievittyä muutolla, kolmas vaihe taas avioeroon, kestää pitempään ja mennä ohi vasta, kun eroon liittyvä surutyö saatiin päätökseen. Asiakkaan elämä kuitenkaan ole ollut pelkkää kipua. On vähintään yhtä tärkeää löytää myös hyvät jaksot ja pohtia, mitkä asiat tuolloin kantoivat, ja mistä sai kulloinkin apua, voimaa ja tukea.

Jos akuutin kivun taustalla on vaikkapa ihmissuhdeongelma, tyytymättömyys elämänvalintoihin tai muu monisyinen ongelma, sitä lähdetään elämänkaarityöskentelyssä kartoittamaan nykyhetkestä käsin. Ihminen elää aina tässä hetkessä, ei menneisyydessä. Tarkoitus ei ole ryhtyä elämään tietyn elämänvaiheen tapahtumia uudelleen eikä varsinkaan käyttää menneisyyttä keppihevosena, jolla selitellään mahdollista jumittumista tai ajelehtimista. Menneisyys kuitenkin vaikuttaa jokaiseen, ja etenkin varhaiset kokemukset muokkaavat minäkuvaa, itsetuntoa, toimintatapoja, oppimista, uskomuksia. Meillä on tietyt geenit, mutta ympäristö muovaa niistä ainutkertaisen kokonaisuuden, ja voimme vaikuttaa siihen myös itse tietoisesti työstämällä traumakohtia.

Tunnekehoterapioissa lähdetään liikkeelle akuuteista ajatuksista, tunteista ja kehotuntemuksista. Elämänkaarelta saattaa yllättäen löytyä selitys myös akuuteille keho-oireille. Hoitotilanteeessa ahdistus voi kanavoitua esimerkiksi palleakipuna, ja asiakkaan mieleen nousee voimakas muistikuva ala-asteaikaisesta kiusaamistilanteesta, jossa hän koki saman puristavan tunteen jäädessään alakynteen. Kun hän saa puretuksi tilanteen tunnepuheena aikuisen kokemuksella ja tietämyksellä, hän kokee samalla  uudelleen samat tunteet: lapsen avuttomuuden, pelon ja pettymyksen siitä, kun opettaja asettui kiusaajien puolelle, julkisen nöyryytyksen luokan edessä sekä kyvyttömyyden puhua asiasta kotona. Tuo yksi, sinänsä vähäpätöiseltä vaikuttava tapahtuma on saattanut merkittävästi vaikuttaa luottamukseen aikuisia kohtaan, käsitykseen mahdollisuudesta ja oikeudesta pitää puoliaan. Se on saattanut synnyttää pelon, josta seurasi kenties koulupelkoa, painajaisunia, mahakipuja, jopa fobioita.

Me tunnekehoterapeutit olemme nähneet näitä tunnereaktioita lukemattomat kerrat. Asiakkaan pullauttaessa asian ulos myös ahdistus helpottaa heti, samoin fyysiset oireet useimmiten lievittyvät. On vaikea kuvailla sanoin sitä huojennusta ja keveydentunnetta, kun pitkään kasautunut jännitys purkautuu. Kyse ei ole jälkipuinnista (briefing) kuten se traumaterapiassa ymmärretään, vaan tunnekehoterapiassa asiakas itse säätelee omia reaktioitaan, omassa tahdissaan, terapeutin johdattelematta. Jos hän ei ole valmis purkamaan asiaa vielä, voidaan kehoa rentouttaa ja valmistella kohtaamaan kipeä muisto myöhemmässä vaiheessa. Usein alitajunta alkaa työstää asiaa mm. unien avulla, ja tapahtuma-aikaan liittyviä muistikuvia pulpahtelee myös valvetilassa. Vyöhyketerapiassa tunnereaktion jälkeen keho hierotaan auki, mikä rauhoittaa, tasapainottaa ja antaa tilaisuuden hengähtää purkukokemuksen jälkeen. Useimmiten asiakas lähtee kotiin uupuneena mutta huojentuneena, joskus ehkä vähän pöllämystyneenäkin siitä, mitä vastaanotolla oikein tapahtui niin lyhyessä ajassa. Voi tuntua uskomattomalta, että jännitysten takana oli noinkin epäolennaiselta vaikuttava seikka. Tapahtumahetkellä asia oli kuitenkin lapselle suuri, suorastaa ylitsepääsemätön, ja se tallentui keholle yhdistyen ahdistus- ja pelkoreaktioon ja vaikeuteen hengittää.

Olisi naiivia yksinkertaistamista väittää, että jokaisen oireen taustalla olisi noin selvärajainen tapahtuma kuin edellä kuvatussa esimerkissä. Todellisuudessa lukemattomat tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, synnyttävät sekä akuutteja että viivästyneitä reaktioita, joiden välisiä yhteyksiä kukaan ei koskaan voi saada selville. Usein kuitenkin jo yhden konkreettisen tapahtuman purkaminen riittää akuutin ahdistuksen hoidossa. Koska kyse on subjektiivisista tuntemuksista, terapeutti luottaa siihen, että asiakas itse tietää muisti- ja mielikuviensa sekä kehotuntemustensa perusteella, mitkä asiat liittyvät yhteen. On tärkeää seurata intuitiotaan – joskus liika järjenkäyttö on suorastaan haitaksi. Mitä enemmän ponnistelee vakuuttaakseen itsensä siitä, että jonkin oireen taustalla ei ainakaan missään nimessä voi olla se-ja-se asia tai tapahtuma, sitä kauemmas joutuu siitä, että asian saisi puretuksi. Jos huijaa tai johdattelee itseään, ei keho- eikä tunnereaktiota tapahdu.

On myös hyvä muistaa, että ihminen ei voi koko ajan vain tunneprosessoida: sen aika on silloin, kun tapahtuu jotain niin kuormittavaa, ettemme selviä siitä tavanomaisin keinoin. Vaikka elämän voi ajatella prosessina, paino on kuitenkin sanalla elämä. Joskus joudumme prosessoimaan voidaksemme elää täydempää elämää – emme kuitenkaan elä prosessoidaksemme!

Hyvä kokemus hoitotilanteessa

Mitä odotat sinua palvelevalta henkilöltä vaikkapa katsastuksessa tai kampaajalla? Entä hierojalla? Hammaslääkärissä?

Mitä henkilökohtaisemmalle alueelle mennään, sitä voimakkaammin asiaan reagoimme. Toki monella saattaa olla hermo pinnassa vaikkapa autonkatsastuksessa, ja on vaikea olla reagoimatta henkilökohtaisesti, jos katsastusinsinööri töksäyttää autosta jotain töykeää. Kun katsastettavana ja huollettavana on oma keho tai sen osa, ollaan paljon herkemmällä alueella. Kampaajalla hiusmuotoiluvalinnat kuvastavat minäkuvaa ja omia arvoja. Hierojalla riisuutuminen, kipukohtien kartoitus ja vieraan ihmisen kosketukselle antautuminen vaatii suojauksen laskemista. Hammaslääkärin tuolissa ihminen tuntee itsensä usein aika avuttomaksi kivun ja kipulääkityksen armoilla suu täynnä instrumentteja.

Näissä tilanteissa muistamme erityisen selvästi sen, miten meitä hoitanut henkilö käyttäytyi. On helppo palata asioimaan uudelleen, jos hoitaja oli mukava ja asiallinen, ja jos koki tulleensa kuulluksi, kuunnelluksi ja arvostetuksi. Hoitohenkilön rakentava asenne hoitotilanteessa on summattavissa yhdellä sanalla: empatia. Empaattinen hoitaja pystyy asettumaan asiakkaan asemaan ja hyödyntämään kokemustaan hoitotilanteessa – sanalla sanoen olemaan läsnä. Samalla asiakkaalla vahvistuu käsitys siitä, että hän pystyy vaikuttamaan omaan tilanteeseen eikä vain ajelehdi asiantuntijoiden ja olosuhteiden armoilla.

Lääketieteen opiskelijoiden empatiakykyä on tutkittu eri puolilla maailmaa, eikä vähiten siksi että potilaat ovat usein valittaneet nimenomaan empatian puutteesta vastaanottotilanteessa. Lääkärinkoulutuksessakin on kiinnitetty huomiota asiaan. Vaikka empatia onkin osin myötäsyntyinen taito, sitä voi myös opetella erilaisten harjoitusten avulla. Duodecimin artikkelin mukaan empatian tekee kliinisessä työssä erityisen tärkeäksi se, että empaattinen asenne parantaa diagnostiikkaa ja hoitotuloksia, lisää potilastyytyväisyyttä, auttaa potilaiden sitoutumista omaan hoitoonsa ja parantaa heidän elämänlaatuaan. Jos siis ajatellaan, että lääkärillä on käytössään 20 minuuttia, joka on mahdollista käyttää joko empaattisesti tai epäempaattisesti, niin hoitotulos on edellä mainittujen tutkimusten valossa parempi edellä mainitussa tapauksessa. Empaattinen lähestymistapa suojaa myös lääkäriä itseään, sillä se vähentää masennuksen ja työuupumuksen riskiä. Lääkärinkoulutuksessa, ainakin ensimmäisenä vuonna, mainitaan opetusohjelmassa omien tunnereaktioiden tunnistaminen, jotta aito empatia pääsisi kehittymään, ja vältyttäisiin kyynistymiseltä, joka heikentää sekä hoitotuloksia että lääkärin jaksamista.

Miksi meillä sitten on niin paljon kokemuksia hoitotilanteista, joissa jotain meni pieleen? Miksi joku ei jaksa kuunnella, selvittää ja tutkia, vaikka toimii ammatissa jonka on itse vapaaehtoisesti valinnut? Kiire, stressi ja resurssien puute ovat varmaan yleisimmin mainitut syyt, mutta taustalla on varmasti myös turhautumista, kyynistymistä sekä sitä, että hoitohenkilö suojautuu tilanteilta ja tunteilta, jotka kokee itselleen raskaina. Merkille pantavaa on, että muutaman vuoden takaisen valelääkäriskandaalin yhteydessä kerrottiin, että monet potilaat olivat tyytyväisiä saamaansa ”hoitoon”. Miksi? Koska lääkärinä esiintynyt mies kuunteli heitä.

Vaikka edellä mainitut tutkimukset koskevat lääkäreitä, samat oletukset pätevät todennäköisesti muihinkin terveydenhuollon ammattilaisiin ja laajemminkin hoito- ja sosiaalityön piirissä toimiviin. Psykoterapeutit, psykologit, kehotunneterapeutit ja muut tunnetyöskentelyn ammattilaiset ovat koulutuksessaan käyneet itse läpi pitkän terapiajakson ja työstäneet omat kipukohtansa juuri siksi, että hoitotilanteessa he pystyvät erottamaan asiakkaan tunteet omista reaktioistaan. On epäammattimaista – suoranainen hoitovirhe! – lähteä mukaan asiakkaan tunnetilaan ja antaa sen johdatella hoitosuunnitelmaa.

Kehotunneterapioissa empaattinen, kuunteleva ja läsnäoleva lähestymistapa on perusedellytys, holistiseen ihmiskäsitykseen olennaisena kuuluva elementti. Jokainen hoitotilanne on omanlaisensa, ja eri tekijöiden vaikutus vaihtelee eri päivinä ja hoidon edetessä. Avoimuudesta ja arvostuksesta syntyy hyväksyminen: asiakkaalla on lupa olla juuri sitä, mitä hän on. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ei joko - tai vaan sekä - että

Terve sielu terveessä ruumiissa, kokonaisuus on osiensa summa, body/mind, keho–tunne...

Niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, on tavalla tai toisella työstetty perimmäistä kysymystä siitä, mitä ihminen on. Kehon arvoitus on ratkaistu, jos ajatellaan, että jo Platon määritteli sen materiaksi. Moderni lääketiede pystyy ällistyttävällä tarkkuudella selittämään kehon toimintaa aina solun osasten tasolla.

Sen sijaan enemmän keskustelua synnyttää kysymys siitä, mistä muusta ihminen koostuu. Mitä on mieli? Entä tunteet? Ajatukset? Mikä on meitä ajavien näkymättömien tekijöiden yhteys kehoon?

Anatomian oppikirjoissa todetaan, että pelko ja viha laukaisevat autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston reaktioita kuten hormonituotannon sekä sydämen sykkeen ja hengitystahdin muutoksia. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka ei pysty hallitsemaan punastumista nolostuessa, käsien vapinaa hermostuessa tai palan nousemista kurkkuun liikuttuessa. Kolme vuotta sitten julkaistun Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan kulttuurista riippumatta paikannamme esimerkiksi ahdistuksen rintakehälle, inhon vatsaan jne. Kun tunnemme, myös keho on siinä mukana, halusimme tai emme.

Äkkiseltään voisi ajatella, että on tunteiden vähättelyä latistaa ne pelkäksi solutasolla tapahtuvaksi sähkökemialliseksi viestinnäksi. Mutta eikö asia ole pikemminkin päinvastoin?

Oman mielen eli omien ajatusten huijaaminen nimittäin voi hyvinkin onnistua, kun epämukavat tuntemukset työntää syrjään ja selittää, ettei tunnu missään, tai ei se mitään ollutkaan. Sen sijaan kehon huijaaminen ei ole yhtä helppoa, sillä kun fyysinen reaktio käynnistyy, se toimii monen elimen yhteispelinä eri puolilla kroppaa. Tällä tavalla tunteet ovat totta, vaikka kuinka haluaisimme olla järkiolentoja ja toimia rationaalisesti.

Miksi tunteista sitten pitäisi välittää? Eikö olisi helpompaa pystyä keskittymään käsillä olevaan tehtävään täysillä huolimatta siitä, että samaan aikaan on ehkä jotain myllerrystä meneillään? Entä jos pystyisi rajaamaan tunneasiat pelkästään onnistumisen iloon, rakkaudentunteeseen lähimmäisiä kohtaan tai haltioitumiseen jonkin sykähdyttävän tapahtuman äärellä? Valitettavasti myös ikävämmät tunteet ovat yhtä totta kuin ne, joita mielellämme tavoittelemme. Joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta myöntää, että pahoitti mielensä tai suuttui vaikkei olisi pitänyt, tai jokin asia pelotti vaikkei siinä järjellä ajateltuna pitäisi olla mitään pelkäämistä. Kaiken tämän peittämiseen ja kieltämiseen menee aivan valtavasti voimia, minkä seurauksena stressaannumme, väsymme ja vähitellen jopa sairastumme. Jos emme huomaa ja tunnista tunnereaktioitamme, on niihin mahdotonta vaikuttaa, eikä myöskään pysty vähentämään niiden aiheuttamaa stressiä. Tunnereaktioiden peittely sen sijaan vaatii monenlaisten itseä ja omaa toimintaa koskevien uskomusten ylläpitämistä, joka voi ilmetä esimerkiksi ylilyötynä epäonnistumisen tunteena, muiden ihmisten syyttelynä tai muuna vahingollisena toimintana. Sietämätön tilanne laukaisee helposti pakenemiskäyttäytymistä, mikä entisestään pahentaa kierrettä. Usein toistuessaan nämä toimintamallit helposti automatisoituvat, ja pahimmillaan ne alkaa jopa nähdä ainoana vaihtoehtona toimia.

Miksi tunteista puhuminen edelleen herättää niin vahvoja reaktioita? Kulttuurissamme tunneasiat ovat pitkään olleet tabu, perinteisesti varsinkaan mies ei ole saanut näyttää tunteitaan, ja niistä puhuminen on helposti tulkittu heikkouden merkiksi. Edelleen tunteita puhumista saatetaan pitää melodramaattisuuden legitimointina tai pyrkimyksenä oikeuttaa kaikenlainen kiukuttelu. Rakentavassa tunnetyöskentelyssä ihminen kuitenkin joutuu pakosti katsomaan peiliin. Usein äärimmäinen kimmahtelu vähenee kummasti, kun joutuu näkemään itsensä ja oman toimintansa karussa valossa.

Kansantalouden kannalta ajateltuna kyse ei ole ihan pienestä asiasta. Oli kyse liian kovasta kiireestä, kiusaamisesta, tulehtuneista ihmissuhteista, pelosta työpaikan ja toimeentulon menetyksen takia, huolesta läheisten puolesta – kaikissa niissä yhteinen nimittäjä on negatiivisten tunteiden aiheuttama paine. Kun se kroonistuu, seurauksena on uni- ja keskittymisvaikeuksia, kiputiloja, masennusta ja muita sairauksia. Kun tapaturmat ja ammattisairaudet lasketaan pois, Kela korvaa vuosittain yli 16 miljoonaa työpäivää sairauspoissaoloja. Valtaosa näistä johtuu tuki- ja liikuntatelinten sairauksista ja mielenterveyshäiriöistä.

Aina tilanteen perimmäiseen syyhyn, kuten vaikka taloussuhdanteiden vaihteluihin, ei pysty itse vaikuttamaan. Monesti voimat ovat niin lopussa, että on pakko vain keskittyä selviämään arjesta. Kuitenkin ehtisimme muuttaa monta asiaa sillä ajalla, joka kuluu sekundäärisiin oireisiin ja kaikkiin niiden aiheuttamiin vaikeuksiin. Muutos vaatii hyppyä tuntemattomaan, uuteen toimintatapaan jollaisesta ei ehkä ole ollut kokemusta. Hypyn ei tarvitse olla suuri, mutta se saattaa herättää ällistyttävän suuren tunnereaktion. Enhän minä nyt voi... Entä jos en onnistu? Mitä muut ajattelevat? Entä jos joudun ojasta allikkoon? Usein olemme niin mukavuudenhaluisia, että siirtymisen uuteen laukaiseen vasta niin suuri muutos, esimerkiksi sairastuminen tai muu kriisi, ettei sen jälkeen ole mahdollisuutta palata entiseen. Ihanteellista olisi, ettei tilanteen tarvitsisi kärjistyä niin pahasti, vaan että muutoksen voisi tehdä ajoissa, omilla ehdoillaan. Oli tilanne mikä tahansa, vanha sananlasku pätee tähänkin: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tervetuloa seuraamaan Sentiren blogia!

Jokainen on varmasti kokenut omalla kohdallaan, kuinka joissain tilanteissa huolet, pelot, surut tai ahdistukset vaikeuttavat nukkumista, lisäävät väsymystä ja sitä kautta huolta päivittäisten asioiden hoitamisesta. Toiset reagoivat näissä tilanteissa herkästi somaattisesti: tulee ihottumaa, päänsärkyjä, mahakipuja, selkävaivoja ja muita kremppoja, jotka parhaassa tapauksessa menevät ohi stressin lauettua. Joskus tila kuitenkin pääsee pitkittymään, ja oire saattaa heijastua esimerkiksi ruokahaluun tai liikuntakykyyn. Tällöin yksi asia vaikuttaa toiseen, tämä kolmanteen ja niin edelleen, ja loppusummana on oireiden paheneminen ja lisääntyminen.

Jos esimerkiksi asiakkaan selkäkipujen taustalla on ihmissuhde- tai työpaikkakriisin aiheuttama epätoivo, hän voi käydä vuosikausia fysioterapiassa ja hierojalla niin, että selkä lievittyy hetkeksi, mutta seuraava kriisivaihe tuo kivut taas takaisin. Kun sen sijaan selän hoidon lisäksi pureudutaan myös taustalla olevaan ahdistukseen vaikkapa taideterapian tai psykologisen vyöhyketerapian keinoin, päästään hoidoissa paljon pitemmälle. Usein somaattiset kivut lievenevät, kun asiakas oppii yhdistämään tunne- ja kehoreaktiot toisiinsa. Terapeutin toive onkin, ettei asiakkaan tarvitsisi tulla pian uudestaan, vaan hän voisi arjessaan olla oma hoitajansa ja pitää yllä terveyttään itselleen parhaiten sopivin keinoin.

Mitä Sentiren hoidot eivät ole? Ihmisen tunne- ja ajatuspuolen huomioivat kokonaisvaltaiset kehohoidot eivät ole poppakonsteja tai nopea oikotie onneen. Kehossa ei ole maagisia pisteitä, joita painelemalla ongelmat haihtuvat – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi vyöhykeratahieronta rentouttaa jännittyneitä lihaksia, parantaa verenkiertoa ja saattaa siten helpottaa vaikkapa päänsärkyä. Niin kauan kuin hartiajännityksen syyhyn ei puututa, se aiheuttaa harmia, ja kroonistuneessa tilassa fysiologisia muutoksia on ehtinyt tapahtua jo niin monella tasolla, että keho pitää itse yllä epätervettä tilaansa.

Sentiren hoidot eivät missään tapauksessa ole vaihtoehto lääkärin hoidolle. Vakavat sairaudet kuuluvat ehdottomasti yleisterveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon piiriin, ja vain lääkäri saa tehdä diagnoosin, määrätä lääkkeitä ja päättää lääkehoidon lopettamisesta. On kuitenkin tavattomasti pikkuvaivoja, joista yleislääkärikäynnillä todetaan, etteivät ne vaadi muuta hoitoa kuin särkylääkettä, ja oireita jäädään seuraamaan. Lääkärillä ei ole mahdollisuutta selvittää potilaan elämäntilannetta, vaan hän diagnosoi vaivan ja sulkee pois mahdolliset vakavan sairauden epäilyt.

Hyvässä hoitotilanteessa tarvitaan aikaa, eikä kiireen tunnetta saa tulla kummallekaan osapuolelle. Ensimmäisellä käynnillä ehditään paitsi kartoittaa sekä kehon akuutti tila että asiakkaan elämäntilanteen kuormittavat tekijät, myös suunnitella ja aloittaa sopiva hoito.

Onnistunut hoitotilanne edellyttää ehdotonta luottamusta, ja terveydenhuollon ammattilaisten tulee noudattaa vaitiolovelvollisuutta. Oman elämäntilanteen purkaminen tapahtuu aina täysin asiakkaan ehdoilla – kaikkea ei tarvitse avata terapeutille, vaan riittää että itse tiedostaa asioiden väliset yhteydet.

Oman tilanteen muuttaminen edellyttää sitä, että tiedostaa ja hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Kehossa olevaa vaivaa, tunteissa tapahtuvaa myllerrystä ja mielessä olevia ajatuksia ei voi ulkoistaa paketiksi, jonka terapeutti hoitaa asiakkaan odotellessa. Oivallus asioiden välisestä yhteydestä lähtee aina asiakkaasta itsestään, terapeutti ei voi – eikä saa! – ajatella asiakkaan puolesta. Jokainen on oman elämänsä asiantuntija, eikä kenelläkään toisella ole oikeutta sanoa, miten joku mieltää tai kokee itseensä vaikuttavat asiat. Terapeutin tehtävä on auttaa tilanteen kartoittamisessa, tarjota ulkopuolista näkökulmaa, mahdollisia vaihtoehtoja, joista asiakas tunnistaa ne, jotka ovat hänelle ajankohtaisia sekä erottaa ne, jotka eivät häntä koske.

Aina ei ole ihan helppoa hyväksyä sitä, ettei oma kroppa olekaan itsensä huoltava automaatti, vaan että se reagoi samoihin asioihin, joihin ajatuksemme ja tunteemmekin reagoivat. Tilanteessa on kuitenkin mahdollisuus tehdä valinta: jatkaako vanhaan tuttuun tapaan, vai hyväksyäkö asiantila ja etsiä keino vaikuttaa siihen.