![]() |
Tunnetaideterapiamaalaus, 2016, Pieta Voipio. |
No
man is an island eli ’ihminen ei ole saari’ on kulunut
sanonta, mutta paljon käytettyjen sanontojen toisteluun on syynsä. Joko ne kuvaavat todellisuutta erityisen osuvasti (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa) tai niiden tarkoitus
on saada ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla (parempi ruoka maassa kuin jumalattoman suussa).
Katsoi asiaa miten
päin tahansa, ei ihmisestä saa kunnollista saarta. Se johtuu
biologiasta: olemme laumaeläimiä. Kun lapsi syntyy, hän tarvitsee vuosikaudet huolenpitoa selviytyäkseen hengissä. Ihminen on evoluution kuluessa ollut sen
verran heikko, ettei
yksittäisellä yksilöllä tai perheellä ole ollut kovin hyviä edellytyksiä
pysyä elossa. Parhaan suojan on antanut lauma, joka samalla vastasi muihinkin
kuin perustarpeisiin tarjoamalla seuraa, yhteenkuuluvuutta ja oman paikan
yhteisössä. Ja vastaa edelleen.
Ihmisen ei ole tarvinnut enää aikoihin valvoa piikivikeihäs
kainalossa sapelihammastiikereiden varalta. On itsestään selvää, että ainakin me blogin lukijat olemme yhteiskunnan jäseniä, meillä on kansalaisuus,
kansalaisoikeudet ja –velvollisuudet, henkilönumero sekä vero- ja luottokortti.
On ystäviä, naapureita, työyhteisöjä, harrastuksia, luottamustoimia, someryhmiä -- sanalla sanoen verkostoja. Ja kuitenkin
kaikesta huolimatta keskuudessamme on valtava määrä yksinäisiä ihmisiä, kaiken
sosiaalisen yltäkylläisyyden keskellä itsensä ulkopuoliseksi tuntevia.
Kun tarkastellaan
sitä, kuinka meistä tulee yhteisön jäseniä, täytyy jälleen kerran lähteä
liikkeelle alusta eli pienestä vauvasta, jolle turva ja hoiva on elinehto. Oma
perhe on ensimmäinen ja tärkein yhteisö, johon hänen tulee kiinnittyä.
Kasvaminen, kehittyminen ja uusien taitojen oppiminen on vaativaa itsessään, ja koko sen ajan rinnalla kulkee myös oman persoonallisuuden muokkautuminen -- mutta
onneksi lapsen ei tarvitse kiinnittää siihen erikseen huomiota. Sosiaalisia
taitoja ja tunteiden kanssa elämistä, esimerkiksi yksinolon ja pettymyksen
sietämistä, täytyy opetella aikuisten avulla.
Turvallisessa ympäristössä lapsi tietää saavansa tukea, vaikka tulisi epäonnistumisia, ja olo olisikin
välillä hirveä. Aina aikuinen ei voi onnistua, koska täydellistä vanhemmuutta ei ole, ja
jokaiselle lapselle tulee eteen jonkintasoisia traumoja jättäviä tilanteita.
Haavat vaikuttavat minuuteen ja toimintamalleihin sitä vähemmän, mitä paremmin
ikävistä kokemuksista pystyy vanhempien tai muiden aikuisten kanssa puhumaan.
Tällöin lapsella säilyy käsitys siitä, että hän kaikesta huolimatta saa turvaa,
on rakastettu ja oikeutettu siihen.
Jos vauvalla ei ole
perhettä tai perusturvassa on muita puutteita, kiinnittyminen ei onnistu. Nykypsykologian
korostama teoria varhaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksestä pitää
valitetettavan hyvin paikkansa. Turvattomasti kasvaneesta lapsesta tulee
helposti pelokas, välinpitämätön, aggressiivinen, ahdistunut ja masentunut,
jopa itsetuhoinen. Lapsi itse ei koskaan pysty olemaan tuki itselleen eikä ole tarkoituskaan, vaikka moni pieni keksiikin mitä erilaisempia keinoja selviytyäkseen
sekä ympäristön että omien pelkojen tuottamasta ahdistuksesta. Turvattomasta
lapsesta kasvaa ilman ulkopuolista tukea turvaton nuori ja edelleen
turvaton aikuinen.
Jokainen meistä kuuluu
yhtä aikaa moneen erilaiseen yhteisöön, ja niiden merkitys ja oma rooli niissä vaihtelevat
ympäristön ja elämäntilanteen mukaan. Perheettömällä on erilaiset sosiaaliset tarpeet kuin pientä lasta
kotona hoitavalla, ja suurperheessä kasvanut on saanut automaattisesti laajan
yhteisön, kun taas pienen suvun ainoa lapsenlapsi joutuu itse luomaan laajemmat
sosiaaliset verkostonsa. Terveesti kiinnittynyt ihminen löytää ajasta ja paikasta
riippumatta tasapainon itsenäisyyden ja toisten tuen välillä. Tällöin pystyy
sekä olemaan yksin että yhteisöissä ilman ahdistusta, osaa toimia myös
konfliktitilanteissa ja asettaa rajat sekä itselleen että muille.
Kun on tullut
kasvuikäisenä hyväksytyksi ja rakastetuksi, itsetunto on kohdallaan, eikä
tarvitse takertua muihin. Läheisriippuvuudella on ripustautumisen lisäksi muitakin
muotoja kuten uhrautuminen, hyväksynnän hakeminen suorittamalla sekä vaativuus, vallankäyttö ja toisten manipulointi. Läheisriippuvuus voi olla myös käänteistä
eli pyrkimys selviytyä täysin yksin ilman apua. Yhteistä kaikille näille toimintamalleille on se, että oma identiteetti määrittyy muiden kautta. Ihminen ei pysty toimimaan omana itsenään, eikä välttämättä edes tiedä kuka oikeastaan on. Ihmissuhteet ovat
tällöin usein kuluttavia ja aiheuttavat enemmän kuormitusta kuin tarjoavat tukea.
Koska turvattomalla
lapsella ei ole tervettä luottamusta itseään eikä muita kohtaan, ryhmätilanteet
muuttuvat helposti joko
ylikompensoinniksi tai välttelyksi. Jos ei osaa leikkiä hiekkalaatikolla muiden
kanssa tai tulee torjutuksi, eikä saa aikuisen apua, ongelmavyyhti tiivistyy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommin traumakäyttäytyminen
vakiintuu vallitsevaksi toimintamalliksi. Päiväkoti- ja kouluhenkilökunta on
iät ja ajat puhunut siitä, että lapset voivat entistä huonommin, ja käytöshäiriöt yleistyvät. Yksinäisyys, mielenterveysongelmat
ja etenkin nuorten syrjäytyminen ovat suuri kansanterveydellinen ongelma, jolla
on hyvin kallis hinta kaikilla mittareilla mitattuna. On koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, rikollisuutta, päihdeongelmia, vanhukset hylätään hoitokoteihin -- selvästikään laumaan kiinnittyminen ei ole onnistunut sen enempää kaltoinkohtelijoilla kuin uhreillakaan. Sivustaseuraajatkin ovat yhteisön jäseniä, ja heilläkin on oma merkityksensä sosiaalisessa dynamiikassa. Eri yhteisöissä roolit voivat myös vaihtua, eli kiusaaja onkin toisaalla kaltoinkohdeltu.
Jos kaikki kerran
lähtee jo varhaisimmista kokemuksista, mitä voi tehdä jos ei omalla kohdalla
saanut riittävää tukea? Ben Furman vakuutti pari vuosikymmentä sitten, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Se on
toisaalta totta, toisaalta ei: turvattoman lapsuuden ”korjaaminen” aikuisena on
mahdollista -- mutta se ei tapahdu omalla painollaan. Aikuisena joutuu tekemään
paljon töitä rakentaakseen turvan sisälleen eli pystyäkseen toimimaan itse itselleen
turvallisena aikuisena. Prosessi ei tapahdu pelkästään kognitiivisella tasolla,
sillä uudet ajatusmallit ja toimintatavat jäävät pinnallisiksi, jollei kohdata turvattomuuden synnyttämiä,
lukkoon jääneitä tunteita. Ensimmäinen ja ehkä vaikein kohdattava onkin pienen
lapsen ääretön pelko hylätyksi tulemisesta. Vauvahan menehtyy ilman ruokaa ja
lämpöä, joten käytännössä varhaisissa hylkäämiskokemuksissa on kyse
kuolemanpelosta. Kun pystyy näkemään itsensä liian ohuiden lankojen varassa
roikkuneena pienokaisena ja tunnistaa tuon tarvitsevuuden itsessään, on jo ottanut ison askeleen.
Sen jälkeen nousee todennäköisesti viha vastuuttomasti toimineita
aikuisia kohtaan. Jokaisella on oikeus tulla hoidetuksi, hyväksytyksi ja
rakastetuksi -- ehdoitta.
Sisäisen lapsen turva ja hyväksyntä tulee ensisijaisesti omalta sisäiseltä aikuiselta. Silloin ei ole riippuvainen
muista, eikä tarvitse kerjätä huomiota tai eristäytyä. Sisäinen turva muuttuu vähitellen
myös ulkoiseksi, kun alkaa tehdä omaa hyvinvointia tukevia
valintoja. Itsensä arvostaminen muuttuu näkyväksi ihmissuhteissa, jolloin läheisriippuvuussuhteet
vähitellen korjautuvat terveiden rajojen asettamisen myötä. Toisinaan
elämänmuutos vaatii luopumista vahingollisista ihmissuhteista ja riippuvuutta
tukevista asioista -- onhan mahdotonta samanaikaisesti sekä jatkaa vanhaa toimintatapaa
että siirtyä uuteen. Kun uskaltaa kohdata oman riippuvuutensa, virheensä ja
pelkonsa, on vähitellen mahdollista elää sellaista elämää, joka on itselle hyväksi.
Kerron muutaman vuoden takaisen kokemukseni yhteisöön kuulumisesta. Olen koko ikäni ollut aina joka paikassa ulkopuolinen. Olen etsinyt yhteisöä, porukkaa mihin kuulua. Koko elämäni olen suorittanut yhteisöllisyyttä. Ja ollut yksin. Olen kokannut, leiponut, siivonnut, ommellut ja vaikka mitä, että saan luvan olla mukana. Kolme vuotta sitten sain oivalluksen, eki 6ssa. Oltiin työpaikan joulujuhlassa ja olin järjestänyt kaikille maalauspaikan ja jäin itse ilman. Näin mitätön juttu avasi tietooni totuuden. Työpaikka on työpaikka, vaikka onkin mahtava yhteisö, johon kuulumisesta olen ylpeä. Oma paikkani on oma suku. Se on ainoa varma paikka mihin kuulun. Siihen kuulumista ei tarvitse suorittaa. Lupa tulee veren perintönä. Kokemus oli mahtava. Olin aina hävennyt itseäni ja sulkuani. Nyt koin olevani osa sukua, sisarukset, vanhempani ja isovanhempani ollaan kaikki yhtä. Silloin raja meni isovanhemmissa. Siskot ja veljet ja täti ovat enää jäljellä, mutta kaikista tuli hurjan tärkeitä ja rakkaita. Minusta vanhasta kuusikymppistä tädistä on tullut superhalaaja joka sukutapaamisessa ja muuallakin. Se on ihanaa.
VastaaPoistaNiin ja kaiken takana oli totuus, että meitä ketään ei haluttu tähän maailmaan.
Kiitos kommentista Anne! :) Kertomasi oli loistoesimerkki siitä, kuinka vääristyneinä saatamme nähdä yhteisöt -- peilata varhaisemmissa tilanteissa koettuja traumoja tämän hetken yhteisöihin. Ja kuinka usein taustalla on myös aiempien sukupolvien kokemuksia ulkopuolisuudesta tai pelosta oman paikan menettämisestä. Mutta ennen kaikkea mahtava kuulla, että näennäisesti pieni ärsyke voi saada aikaan suuren oivalluksen, joka muuttaa paljon! :)
VastaaPoista