Sinä, minä ja lauma

 Tunnetaideterapiamaalaus, 2016, Pieta Voipio.

No man is an island eli ’ihminen ei ole saari’ on kulunut sanonta, mutta paljon käytettyjen sanontojen toisteluun on syynsä. Joko ne kuvaavat todellisuutta erityisen osuvasti (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa) tai niiden tarkoitus on saada ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla (parempi ruoka maassa kuin jumalattoman suussa).

Katsoi asiaa miten päin tahansa, ei ihmisestä saa kunnollista saarta. Se johtuu biologiasta: olemme laumaeläimiä. Kun lapsi syntyy, hän tarvitsee vuosikaudet huolenpitoa selviytyäkseen hengissä. Ihminen on evoluution kuluessa ollut sen verran heikko, ettei yksittäisellä yksilöllä tai perheellä ole ollut kovin hyviä edellytyksiä pysyä elossa. Parhaan suojan on antanut lauma, joka samalla vastasi muihinkin kuin perustarpeisiin tarjoamalla seuraa, yhteenkuuluvuutta ja oman paikan yhteisössä. Ja vastaa edelleen.

Ihmisen ei ole  tarvinnut enää aikoihin valvoa piikivikeihäs kainalossa sapelihammastiikereiden varalta. On itsestään selvää, että ainakin me blogin lukijat olemme yhteiskunnan jäseniä, meillä on kansalaisuus, kansalaisoikeudet ja –velvollisuudet, henkilönumero sekä vero- ja luottokortti. On ystäviä, naapureita, työyhteisöjä, harrastuksia, luottamustoimia, someryhmiä -- sanalla sanoen verkostoja. Ja kuitenkin kaikesta huolimatta keskuudessamme on valtava määrä yksinäisiä ihmisiä, kaiken sosiaalisen yltäkylläisyyden keskellä itsensä ulkopuoliseksi tuntevia.

Kun tarkastellaan sitä, kuinka meistä tulee yhteisön jäseniä, täytyy jälleen kerran lähteä liikkeelle alusta eli pienestä vauvasta, jolle turva ja hoiva on elinehto. Oma perhe on ensimmäinen ja tärkein yhteisö, johon hänen tulee kiinnittyä. Kasvaminen, kehittyminen ja uusien taitojen oppiminen on vaativaa itsessään, ja koko sen ajan rinnalla kulkee myös oman persoonallisuuden muokkautuminen -- mutta onneksi lapsen ei tarvitse kiinnittää siihen erikseen huomiota. Sosiaalisia taitoja ja tunteiden kanssa elämistä, esimerkiksi yksinolon ja pettymyksen sietämistä, täytyy opetella aikuisten avulla. Turvallisessa ympäristössä lapsi tietää saavansa tukea, vaikka tulisi epäonnistumisia, ja olo olisikin välillä hirveä. Aina aikuinen ei voi onnistua, koska täydellistä vanhemmuutta ei ole, ja jokaiselle lapselle tulee eteen jonkintasoisia traumoja jättäviä tilanteita. Haavat vaikuttavat minuuteen ja toimintamalleihin sitä vähemmän, mitä paremmin ikävistä kokemuksista pystyy vanhempien tai muiden aikuisten kanssa puhumaan. Tällöin lapsella säilyy käsitys siitä, että hän kaikesta huolimatta saa turvaa, on rakastettu ja oikeutettu siihen.

Jos vauvalla ei ole perhettä tai perusturvassa on muita puutteita, kiinnittyminen ei onnistu. Nykypsykologian korostama teoria varhaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksestä pitää valitetettavan hyvin paikkansa. Turvattomasti kasvaneesta lapsesta tulee helposti pelokas, välinpitämätön, aggressiivinen, ahdistunut ja masentunut, jopa itsetuhoinen. Lapsi itse ei koskaan pysty olemaan tuki itselleen eikä ole tarkoituskaan, vaikka moni pieni keksiikin mitä erilaisempia keinoja selviytyäkseen sekä ympäristön että omien pelkojen tuottamasta ahdistuksesta. Turvattomasta lapsesta kasvaa ilman ulkopuolista tukea turvaton nuori ja edelleen turvaton aikuinen.

Jokainen meistä kuuluu yhtä aikaa moneen erilaiseen yhteisöön, ja niiden merkitys ja oma rooli niissä vaihtelevat ympäristön ja elämäntilanteen mukaan. Perheettömällä on erilaiset sosiaaliset tarpeet kuin pientä lasta kotona hoitavalla, ja suurperheessä kasvanut on saanut automaattisesti laajan yhteisön, kun taas pienen suvun ainoa lapsenlapsi joutuu itse luomaan laajemmat sosiaaliset verkostonsa. Terveesti kiinnittynyt ihminen löytää ajasta ja paikasta riippumatta tasapainon itsenäisyyden ja toisten tuen välillä. Tällöin pystyy sekä olemaan yksin että yhteisöissä ilman ahdistusta, osaa toimia myös konfliktitilanteissa ja asettaa rajat sekä itselleen että muille.

Kun on tullut kasvuikäisenä hyväksytyksi ja rakastetuksi, itsetunto on kohdallaan, eikä tarvitse takertua muihin. Läheisriippuvuudella on ripustautumisen lisäksi muitakin muotoja kuten uhrautuminen, hyväksynnän hakeminen suorittamalla sekä vaativuus, vallankäyttö ja toisten manipulointi. Läheisriippuvuus voi olla myös käänteistä eli pyrkimys selviytyä täysin yksin ilman apua. Yhteistä kaikille näille toimintamalleille on se, että oma identiteetti määrittyy muiden kautta. Ihminen ei pysty toimimaan omana itsenään, eikä välttämättä edes tiedä kuka oikeastaan on. Ihmissuhteet ovat tällöin usein kuluttavia ja aiheuttavat enemmän kuormitusta kuin tarjoavat tukea.

Koska turvattomalla lapsella ei ole tervettä luottamusta itseään eikä muita kohtaan, ryhmätilanteet muuttuvat helposti joko ylikompensoinniksi tai välttelyksi. Jos ei osaa leikkiä hiekkalaatikolla muiden kanssa tai tulee torjutuksi, eikä saa aikuisen apua, ongelmavyyhti tiivistyy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommin traumakäyttäytyminen vakiintuu vallitsevaksi toimintamalliksi. Päiväkoti- ja kouluhenkilökunta on iät ja ajat puhunut siitä, että lapset voivat entistä huonommin, ja käytöshäiriöt yleistyvät. Yksinäisyys, mielenterveysongelmat ja etenkin nuorten syrjäytyminen ovat suuri kansanterveydellinen ongelma, jolla on hyvin kallis hinta kaikilla mittareilla mitattuna. On koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, rikollisuutta, päihdeongelmia, vanhukset hylätään hoitokoteihin -- selvästikään laumaan kiinnittyminen ei ole onnistunut sen enempää kaltoinkohtelijoilla kuin uhreillakaan. Sivustaseuraajatkin ovat yhteisön jäseniä, ja heilläkin on oma merkityksensä sosiaalisessa dynamiikassa. Eri yhteisöissä roolit voivat myös vaihtua, eli kiusaaja onkin toisaalla kaltoinkohdeltu.

Jos kaikki kerran lähtee jo varhaisimmista kokemuksista, mitä voi tehdä jos ei omalla kohdalla saanut riittävää tukea? Ben Furman vakuutti pari vuosikymmentä sitten, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Se on toisaalta totta, toisaalta ei: turvattoman lapsuuden ”korjaaminen” aikuisena on mahdollista -- mutta se ei tapahdu omalla painollaan. Aikuisena joutuu tekemään paljon töitä rakentaakseen turvan sisälleen eli pystyäkseen toimimaan itse itselleen turvallisena aikuisena. Prosessi ei tapahdu pelkästään kognitiivisella tasolla, sillä uudet ajatusmallit ja toimintatavat jäävät pinnallisiksi, jollei  kohdata turvattomuuden synnyttämiä, lukkoon jääneitä tunteita. Ensimmäinen ja ehkä vaikein kohdattava onkin pienen lapsen ääretön pelko hylätyksi tulemisesta. Vauvahan menehtyy ilman ruokaa ja lämpöä, joten käytännössä varhaisissa hylkäämiskokemuksissa on kyse kuolemanpelosta. Kun pystyy näkemään itsensä liian ohuiden lankojen varassa roikkuneena pienokaisena ja tunnistaa tuon tarvitsevuuden itsessään, on jo ottanut ison askeleen.  Sen jälkeen nousee todennäköisesti viha vastuuttomasti toimineita aikuisia kohtaan. Jokaisella on oikeus tulla hoidetuksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi -- ehdoitta.

Sisäisen lapsen  turva ja hyväksyntä tulee ensisijaisesti omalta sisäiseltä aikuiselta. Silloin ei ole riippuvainen muista, eikä tarvitse kerjätä huomiota tai eristäytyä. Sisäinen turva muuttuu vähitellen myös ulkoiseksi, kun alkaa tehdä omaa hyvinvointia tukevia valintoja. Itsensä arvostaminen muuttuu näkyväksi ihmissuhteissa, jolloin läheisriippuvuussuhteet vähitellen korjautuvat terveiden rajojen asettamisen myötä. Toisinaan elämänmuutos vaatii luopumista vahingollisista ihmissuhteista ja riippuvuutta tukevista asioista -- onhan mahdotonta samanaikaisesti sekä jatkaa vanhaa toimintatapaa että siirtyä uuteen. Kun uskaltaa kohdata oman riippuvuutensa, virheensä ja pelkonsa, on vähitellen mahdollista elää sellaista elämää, joka on itselle hyväksi.