perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kun keho sanoo seis...

Epätoivoinen, Surullinen, Masentunut


... niin mikä pysähtyy?

Oletko koskaan sinnitellyt viimeisen työviikon kuin viimeisillä voimilla, tulevaa lomaa ja lepoa odottaen? Ja sitten kun loma vihdoin alkaa, iskeekin äkillinen flunssa, ja parhaassa tapauksessa ensimmäinen lomaviikko kuluu sängyn pohjalla niistäen? Kyse on stressin laukeamisen aiheuttamasta hengitystieinfektiosta, joka on varsin yleinen ilmiö. Elimistö kestää stressiä aikansa, ja niin on tarkoituskin, mutta puurtaminen silloin kun ei oikeasti jaksaisi, tapahtuu lainavoimilla, ja jossain vaiheessa lainan joutuu maksamaan takaisin. Onnekasta on, jos kohdalle osuu ”vain” laukeamisreaktio eikä täyspysähdys kesken matkan, esim. burnout tai muu vakava sairastuminen.

Aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty tunneprosessointia ja sitä, miten jumitilojen ja tunnetraumojen käsittely vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Kyse on sananmukaisesti prosessista: kun tunnistaa elämäänsä rajoittavat asiat, haluaa päästä niistä eroon ja aloittamaa niiden käsittelyn, käynnistyy kokonaisvaltainen muutosprosessi. Näin käy kaikissa terapioissa silloin, kun asiakas on välttelyn ja pakenemisen sijaan halukas kohtaamaan ongelmansa.

Prosessi ei kuitenkaan ole yhtä auvoa. Esimerkiksi psykoterapiaan ohjatuille potilaille lääkäri painottaa, että mieliala yleensä huononee terapian alussa. Tämä kuulostaa paradoksaaliselta, koska tavoitteenahan on voinnin parantuminen. Kuitenkin kajoaminen mihin tahansa vakiintuneeseen tilaan on muutos. Jos lihasjäykkyyden takia menee hierojalle tai fysioterapiaan, ensimmäisten hoitokertojen jälkeen olo on kuin olisi selkäänsä saanut. Ihmiskeho ei ole terästä ja kumia vaan elävää kudosta, eikä patologiseksi äitynyt tila tasaannu hetkessä. Hoitovaiheessa tarvitaan paitsi aikaa ja lepoa myös kärsivällisyyttä.

Sama koskee myös mieltä. Kun asiakas lähtee purkamaan tilannettaan tunnekehohoidossa esimerkiksi tunnemaalauksella, voi olla rankkaa nähdä oma epävarmuus, uupumus, umpikujaan joutuminen tai muu tila, joka sai hakemaan apua. Varsinkin jos on vaalinut käsitystä itsestään onnistujana tai selviytyjänä, oman tilanteen tunnistaminen voi tuntua kipeältä, epäonnistumisen myöntämiseltä. Saattaa tulla luovuttanut olo, mielialan ja toimintakyvyn heikkenemistä, jopa sairastumisia. Tässä vaiheessa tarvitaan ennen muuta jälleen kerran kärsivällisyyttä ja halua päästä eteenpäin. Kun oman heikkouden on kohdannut, voi itse valita jääkö sitä märehtimään, vai näkeekö sen ensimmäisenä askelena kohti parempaa oloa.

Tunnekehohoidoissa kehollisia merkkejä seurataan tarkasti, koska ne kertovat tunneprosessin tilasta. Joskus tunnetyöskentely nostaa esiin niin isoja ja rajuja asioita, ettei niitä voi käsitellä yhdellä kertaa -- eikä ole tarkoituskaan. Kukaan ei pysty tekemään mittaansa enempää, ja prosessin suorittaminen hampaat irvessä vain jumittaa sekä mielen että elimistön entistä pahemmin. Tunnetrauman nouseminen tietoisuuteen voi olla niin kova paikka, että keho pysäyttää työstämisen menemällä ”lukkoon”, eli tulee erilaisia fyysisiä oireita. Psykiatriassa puhutaan somatisaatiosta tai psykosomaattisista oireista: monesti niiden taustalla ei ole mitään selvää syytä, tai syyt ovat liian yleisiä ja oireet liian epämääräisiä. Tulehdukset, migreeni, selkäkivut, nivelsäryt, mahavaivat ja uupumustilat ovat tyypillisiä oireita prosessin pysähtyessä.

Tunnemielessä voi ajatella, että sairastuminen on suojamekanismi, jonka tarkoituksena on saada aikalisä ja etäisyyttä tunnetraumaan. Tunneprosessointia ei voi verrata ojankaivuun, jota tehdään tasaisesti lapionpisto kerrallaan. Se on pikemminkin romaanin kirjoittamista: henkilöt rakentuvat vähän niin kuin itsestään, jotkut helpommin, jotkut ovat tuskan takana, ja joskus tarinaa syntyy pitkät pätkät, joskus taas ei saa aikaan kuin muutaman käyttökelvottoman virkkeen.

Yleensä keho-oireiden taustalla oleva tunne on pelko, nimenomaan pelko piilossa pidettyjä tunteita kohtaan. Pelko voi nousta nopeana ja rajuna, jolloin keho ehtii mennä lukkoon ennen kuin edes tiedostaa pelkäävänsä esimerkiksi oman pelon tai vihan kohtaamista. Jos pelkoa ei halua käsitellä, vaan lopettaa koko prosessin tai takertuu keho-oireisiin tai pakenemiskäyttäytymiseen, patoutettu tunne saattaa purskahtaa hallitsemattomasti ulos. Se ei valitettavasti kuitenkaan pura tunnetraumaa, mutta kylläkin antaa tietoa siitä, mikä tunne, teema tai tapahtuma olisi ensimmäiseksi käsiteltävä. Ja taas tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, ja tällä kertaa vielä entistäkin enemmän halua ja rohkeutta kohdata kipeä asia.

Jos asiakas esimerkiksi tuntee, että hänen tehtävänsä elämässä on ollut toteuttaa vanhempien tai puolison odotukset, ja epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelko on ollut suuri mutta täysin tiedostamaton, asian tuleminen näkyväksi nostaa pelon pintaan. Sen takana on todennäköisesti myös vihaa siitä, että joku on päässyt hallitsemaan elämää niin paljon. Kiltin, sopeutumaan tottuneen ihmisen on monesti pelottavaa kohdata oikeutettu suuttumuksensa siitä, ettei ole tullut hyväksytyksi omana itsenään vaan pelkästään suoritustensa kautta. Vihan käsitteleminen ei tarkoita rähjäämistä asianomaisille, vaan tunne puretaan turvallisesti vaikkapa yksin metsässä huutamalla, tyynyä tai nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla tai muulla rajulla fyysisellä ponnistelulla. Tärkeintä on tiedostaa tunteen kohde. Usein tämä tapahtuu vaistomaisesti, ja pintaan nousee ajatus minua ei kohdella enää näin, minä päätän omista valinnoistani. Lähipiiri ei välttämättä katso kiltin ihmisen nousemista omille jaloilleen hyvällä, jos se on aina tottunut hallitsemaan ja hyötymään toisen palveluksista. Mitä rakentavammin tunteen purkaa, sitä vähemmän tulee päättömiä ylilyöntejä. Naistenlehdissä on jatkuvasti juttuja ihmisistä, jotka jossain elämänsä vaiheessa joutuvat pysähtymään, usein kriisin seurauksena, ja tajuavat etteivät voi jatkaa enää samalla tavalla kuin ennen. Parhaimmillaan alkaa uusi elämä. Lehdet eivät kirjoita niistä tapauksista, joissa murroskohdassa ei olekaan voimia eikä tarvittavaa tukea kohdata omaa jumitilaa, vaan uupumus ja sairaus saa vallan. Tästä kertovat karua kieltään tilastot työkyvyttömyyseläkkeellä olevista, joista monella diagnoosina on masennus.

Kun oman pelon hyväksyy ja pystyy siitä huolimatta käymään päin ahdistavaa tunnetta, tulee suuri huojennus, joka on usein myös kehollinen kokemus. Traumasta ja traumakäyttäytymisestä irti päästäminen on kuitenkin muutos, verrattavissa loman alussa flunssana laukeavaan stressiin. Tuntuukin tavallaan nurinkuriselta, että rohkean tunnetyöskentelyn ja hienojen oivallusten jälkeen tulee kiputiloja tai muita oireita. Näin käy sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä vanhemmasta ja hallitsevammasta traumasta on kyse. Tällöin tarvitaan aikaa ja lepoa, rauhoittumista uudenlaiseen tilanteeseen, jossa terapia on kantanut hedelmää. Asiat alkavat näyttäytyä erilaisina, kun trauma ei määritä niitä enää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti