maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kuinka paljon peilisi vääristää?

Kukaan meistä ei pysty joka hetki käyttäytymään järkevästi ja hillitysti. Milloin viimeksi jouduit tilanteeseen, jossa jonkun käytös vaikutti kummalliselta, tai joku jopa niin sanotusti ”kilahti”? Olitko se sinä itse vai joku muu?

Silloin kun on tasapainoisessa tilassa -- sinut itsensä, muiden tilanteessa olevien sekä asian kanssa -- pystyy näkemään asiat asioina ja olemaan niin objektiivinen kuin ihmiselle yleensä on mahdollista. Mitä enemmän on kuormitusta, sitä enemmän tilanne vääristyy. On selvää, että masentuneena, humalassa tai psykoottisena maailma näyttäytyy rajusti poikkeavana. Räikeä esimerkki on vaikkapa nakkikioskin jono kolmelta yöllä lauantaina, jolloin käyttäydytään täysin eri logiikan mukaan kuin normaalitilanteessa. Samoin haltioituneisuus, huojennus, voitonriemu tai rakastuminen ovat tiloja, jolloin maailma näyttää erilaiselta kuin yleensä. Mutta miten sitten yleensä käyttäydytään?

Oma persoona, elämänkokemukset ja ennen kaikkea sen hetkinen tunnetila vaikuttavat niihin ”silmälaseihin”, joiden kautta maailmaa katsomme. Väsyneenä tai sairaana tuskin jaksaa haltioitua upeimmastakaan maisemasta, sen sijaan hyvässä kunnossa olevalle näkymä tarjoaa vaikka millaisia elämyksiä ja mahdollisuuksia. Jos on saanut elämässään turvaa, tukea ja hyväksyntää sekä lapsuudessa että myöhemmin, on helpompi toimia erilaisissa tilanteissa, olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja suhtautua omiin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Jos taas on joutunut kokemaan esimerkiksi paljon uhkaa, maailma vaikuttaa vaaralliselta paikalta, ja pelot laukeavat pienimmistäkin ärsykkeistä johtaen joko lamaantumiseen tai hyökkäykseen, vähintään oman pään sisällä.

Kun tunteiden dynamiikassa (TUDY) puhutaan peilauksesta, tarkoitetaan juuri noita ”silmälaseja” eli ihmisen yksilöllistä tapaa hahmottaa elämää, tilanteita ja reagoida niihin. Psykologiassa käytetään peilausta lähellä olevia käsitteitä projektio (heijastaminen) tai transferenssi (siirtäminen). Niiden merkitys on kuitenkin häiriölähtöinen: heijastaminen tai siirtäminen on defenssi eli suojamekanismi, jossa ahdistavana koettu asia, ajatus tai olotila heijastetaan ulkoiseen kohteeseen, jotta sen pystyisi sietämään. Projisointia on myös toisen ihmisen tai asian kautta eläminen, esimerkiksi omien haaveiden toteuttaminen romanttisten saippuasarjojen avulla.

Tunteiden dynamiikkaan perustuvissa tunnekehoterapioissa peilauksen ei ole tarkoituskaan olla objektiivinen, sillä ihminen ei ole robotti. Peilaus on yksinkertaisesti sitä, että jokin tilanne, aihe, henkilö, esine tai asia herättää ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Tietty haju voi aktivoida muiston, joka nostattaa tunteen, joka taas synnyttää fyysisen reaktion ja uusia tunteita. Toisella letunpaiston tuoksu herättää lämpimän olon ja muiston levollisista lapsuushetkistä mummolassa. Toisella letut saattavat liittyä aivan toisenlaiseen asiaan, ne ovat voineet olla esimerkiksi vanhemman pyrkimys hyvitellä poissaoloa tai riitelyä. Tällöin muisto nostaa pintaan ahdistuksen, jopa lievän pahoinvoinnin muodossa.

Peilausta on hedelmällistä tarkastella juuri niissä tilanteissa, joissa omaa reaktioita on vaikea ymmärtää, ja etenkin jos se herättää uuden tunteen kuten syyllisyyden tai häpeän. Näiden hämmentävien kokemusten avulla päästään usein asian ytimeen, eli trauma -- oli se sitten minkä tasoinen tahansa -- tulee eteen kuin tarjottimella juuri peilauksen vääristymissä. Jos pystyy myöntämään sen, että tuli käyttäytyneeksi aika pöljästi, ymmärtämään syyt ja antamaan anteeksi ensin itselleen, sitten mahdollisesti muille tai pyytämään muilta anteeksi, ollaan tunnetyöskentelyssä jo pitkällä. Anteeksianto itselle ei ole päähäntaputtelua tai sitä, että omat virheet olisivat hyväksyttäviä. Se on sitä, että näkee ja myöntää virheensä terveessä suhteessa tilanteeseen ja pystyy kantamaan niistä vastuun. Silloin on mahdollisuus päästä eteenpäin, ja seuraavalla kerralla samantyyppinen tilanne ei ehkä toistukaan enää samanlaisena. Mikään ei kuitenkaan ole kipeämpää kuin peiliin katsominen, ja koettelevia tilanteita yleensä tuleekin eteen niin kauan, että trauma on käsitelty.

Se, ettei oma reaktio näy ulospäin, ei tarkoita etteikö peilausta tapahtuisi. Jotkut pystyvät pysymään tyynenä vaikka mitä tapahtuisi, toisilla nousee puna kasvoille, ääni tärisee, on pakko poistua paikalta, tai tunnereaktio tulee muulla tavalla näkyväksi. Terve itsehillintä onkin hyvä asia, sillä pelkkä peilaaminen itsessään ei ole tunnetyöskentelyä. Prosessointi alkaa vasta peilauksen tunnistamisesta, silloin kun oman suhteettoman reaktionsa pystyy yhdistämään alkuperäiseen kohteeseen, joka trauman on aiheuttanut. Peilauksia tulee aina, mutta mitä rehellisemmin rajuja ja vääristyneitä peilauksia käsittelee, sitä paremmin pystyy korjaamaan niiden aiheuttamia ongelmia. Vähitellen ”silmälasit” kyseisen asian suhteen neutraloituvat, ja on helpompi olla. Kyse on suhteellisuudentajusta. Täyteen objektiivisuuteen ei tarvitse pyrkiä, koska sitä ei voi saavuttaa, mutta elämä on paljon helpompaa, jos peilaukset pysyvät sellaisissa rajoissa, ettei niistä ole haittaa itselle eikä muille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti