lauantai 4. helmikuuta 2017

Perimä, juuret, sukupolvien ketju




Miten trauma voi periytyä seuraaville sukupolville?

Aiemmin kehityspsykologiassa ajateltiin, että ihminen on syntyessään tabula rasa, tyhjä taulu. Nykyään ollaan sitä mieltä, että yksilö on perimän ja ympäristön muodostama ainutkertainen kokonaisuus. Ympäristön vaikutusta ovat kaikki elämään vaikuttavat muuttujat: fyysinen ympäristö, psykososiaaliset suhteet, sosioekonomiset tekijät.  Aina omistakaan elämänkokemuksista ei ole helppo erottaa syitä ja seurauksia, tai sitä mihin asiohin pystyi omalla valinnallaan vaikuttamaan ja mihin ei. Hyvien kokemusten muistaminen ei ole juttu eikä mikään, mutta kipeitä tapahtumia kannamme monesti vääristyneinä tai torjuttuina. Traumaattisten asioiden käsittely on usein niin hankalaa, ettei siihen ryhdy kukaan ennen kuin tulee jonkinasteinen kriisi, joka pakottaa kohtaamaan piilossa pidetyt tapahtumat.
 
Mikä sitten on perimää ja mikä ympäristön vaikutusta? Perimäksi ymmärretään arkikielessä se, minkä yksilö saa vanhemmiltaan ja aiemmilta polvilta. Osa siitä onkin vanhempien luoman ympäristön periytymistä: arvot, asenteet ja käyttäytymismallit vaikuttavat yksilöön ja siirtyvät altistumisen ja mallioppimisen avulla. Tärkeiksi koettuja asioita vaalitaan, esimerkiksi vanhojen maatilojen tai perheyritysten yhteydessä mainitaan aina perustamisvuosi, usein se halutaan sisällyttää jopa logoon, ja juuret ovat tärkeä osa identiteettiä. Syvä arvostus huokuu lauseesta ”meidän lapset ovat lääkäreitä/merikapteeneita/tms. jo neljännessä polvessa”. Suvulle tietyn asian, tässä tapauksessa ”lääkäri/merikapteeniperimän” vaaliminen on tärkeä asia, ja sen eteen ollaan valmiita tekemään paljonkin työtä. Myös ikävien asioiden on todettu periytyvän: sosiaalitieteissä puhutaan huono-osaisuuden yhteydessä ylisukupolvisuudesta, mikä on ikään kuin ”lääkäri/merikapteeniperimä” käänteisenä.

Mallioppimisen ja altistumisen aiheuttama ylisukupolvisuus – sekä hyvässä että pahassa – ei kuitenkaan selitä kaikkea, vaan meihin vaikuttavat myös geneettiset ja biologiset tekijät. Erilaiset  ominaisuudet kuten ulkonäkö tai taipumus sairauksiin periytyvät, joskaan eivät yhden suhteessa yhteen. ”Suvun nenä” on joillakin perheen lapsilla, joillakin taas ei, ja monet sairaudet puhkeavat suvussa miten sattuu, eikä syytä pystytä selittämään. Jonkin verran voimme vaikuttaa omilla asenteillamme, esimerkiksi vähentämällä sydän- tai syöpäsairauksien riskiä omilla valinnoillamme. Aina sekään ei auta, vaan tauti puhkeaa kaikesta huolimatta. Vakaviin geenivirheisiin, kuten tiettyjä kehitysvammatyyppejä aiheuttaviin geeneihin, emme voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen geneettinen perimä ajateltiin yksiviivaisena: tieto joko on koodautunut DNA:han ja RNA:han tai sitten ei. Oltiin varmoja siitä, että hankitut ominaisuudet eivät periydy, eli että yksilön – oli kyse kasvista, linnusta tai ihmisestä – elämänkaaren aikana tapahtuneet asiat eivät siirry geneettisellä tasolla jälkeläiselle. 2000-luvun alussa genetiikassa on kuitenkin tapahtunut suuri läpimurto, epigeneettisen periytymisen löytäminen. On todettu, että erilaiset tekijät vaikuttavat siihen, toimivatko yksilön tietyt geenit aktiivisesti vai passiivisesti, jakautuvatko ja erilaistuvatko. Geenit eivät siirrykään seuraavalla polvelle sellaisenaan. Tiedetään, että esimerkiksi kasvien kylmänkestävyys periytyy epigeneettisen säätelyn kautta. Isoista väestötutkimuksista on huomattu, että äitien ravitsemustilanne, esimerkiksi nälänhätä Saksan saartamassa Hollannissa toisen maailmansodan lopussa tai pohjoisruotsalaisen Överkalixin kylän sukkaiden ravitsemustilanne vaikutti jälkeläisten sairausperimään. (Lue lisää esim. Tiede-lehden artikkelista.)

Sairauksien epigeneettinen periytyminen on kansainterveydellisesti polttava kysymys, tarjoaahan sen tietoa perimän muuntamisesta ja mahdollisuuden estää sairauksia. Laajojen, yksityiskohtaisten väestötietokantojen avulla saadaan varmasti tulevaisuudessa vastauksia monenlaisiin kysymyksiin. Epigenetiikassa on kuitenkin hoksattu asettaa hypoteeseja ihan toisistakin lähtökohdista. On todettu, että myös tunteet voivat periytyä: muutama vuosi sitten huomattiin, että kun hiiret opetettiin pelkäämään tiettyä hajua, josta seurasi niille ikävyyksiä, myös niiden poikaset saivat pelkoreaktion, vaikkeivät olleet koskaan aiemmin altistuneet hajulle.

Voisiko löydön pelon periytymisestä yhdistää historiallisten nälänhätätutkimusten tuloksiin? Nälkiintyneet äidit olivat pitkiä aikoja äärimmäisen stressaantuneita, tuskissaan ja peloissaan itsensä ja perheensä puolesta. Sota- ja puutekokemus koettelee elimistöä monella tasolla, ja kroonistunut voimakas stressi aiheuttaa monenlaisia fysiologisia muutoksia. Näkyikö lapsissa ja lastenlapsissa kenties jälkiä sellaisista peloista, syyllisyydestä tai muista tunteista, joita ei voi selittää pelkällä altistumisella tai mallioppimisella?

Tunnekehoterapeutteja asia kiinnostaa erityisesti siksi, että tunnevyöhyketerapiassa ja tunnetaideterapiassa oireiden takaa pulpahtaa usein esiin muutakin kuin asiakkaan omia elämänkaarikokemuksia tai ympäristötekijöillä selittyviä asioita. Erityisesti pelko tai viha voivat ilmetä hoidoissa tilanteeseen nähden poikkeuksellisen voimakkaina. Tunnepuhe saattaa yhtäkkiä pompata isovanhemman kokemuksiin ja purkautua esimerkiksi raivostumisena tai rajuna itkuna. Asiakkaan pitää saada purkaa tunne rauhassa ja puhua niistä asioista, jotka hän itse tapahtumiin ja omiin reaktioihinsa yhdistää. Voi hyvinkin olla, että hän tuntee kantavansa esimerkiksi mummonsa kaltoinkohtelua vaikkei itse ollut tuolloin vielä edes syntynyt. Traumaa purkaessaan asiakas avaa omia solmukohtiaan mummonsa kokemusten avulla – eli mummoon niin sanotusti peilaten – ja myötäelää myös mummon lapselle eli omalle vanhemmalleen mahdollisesti syntyneitä traumoja. Vaikkei olisikaan mahdollista objektiivisesti selvittää, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mitä mummo juuri sillä hetkellä koki, ja millä mekanismeilla trauma siirtyi lapsenlapselle, jokin solmukohta joka tapauksessa avautuu tällaisen tunnereaktion kautta. Kerran auki itketty trauma on helpompi kantaa, eikä sen jälkeen synny epämääräisen ahdistavaa tunnetta aihetta lähestyessä. Odotan innolla sitä, että aivokuvantaminen ja muut fysiologisia reaktioita mittaavat tekniikat kehittyvät niin, että pystytään selvittämään, mitä solutasolla tapahtuu sellaisessa tunnereaktiossa, jonka yksilö kokee vaikuttaneen itseensä pysyvästi.

Tunnekehohoidossa esiin tulevat perimän tapahtumat ovat tunnetasolla aitoja silloin, kun ne liittyvät suoraan asiakkaan akuuttiin tilanteeseen, ja reaktiot tuntuvat fyysisenä huojennuksena. Perimään ei saa jumittua eikä siitä saa tulla itsetarkoitus, vaan se on väline joka antaa lisäymmärrystä oman elämänkaaren tapahtumiin. Jos perimää käytetään oman trauman selittelyyn tai oman vastuun välttelyyn, huomion tavoitteluun tai terapeutin manipuloimiseen, kyse ei ole aidosta prosessoinnista, vaan traumakäytös ja -oireet jäävät päälle.

Perimän traumojen voimakkuudesta kertoo myös se, että sukua kohdanneet epäoikeudenmukaisuudet muistetaan usein vielä vuosikymmenten päästä. Erityisen hyvin aihetta käsitellään sukutarinoissa, joista on maailmankirjallisuudessa ja teatteri- ja elokuvahistoriassa vaikka kuinka paljon loistavia esimerkkejä. Viimeaikaisista teoksista tulee mieleen erityisesti Sirpa Kähkösen erinomainen Kuopio-sarja, joka syntyi kirjailijan omasta tarpeesta käsitellä isovanhempiensa vaiettuja salaisuuksia. Enemmän tai vähemmän eeppisiä tarinoita on jokaisen suku pullollaan. Tyypillistä on, että pahat asiat muistetaan – koska niitä ei ole käsitelty ja annettu anteeksi. Sukututkimusbuumi, arkistojen avautuminen ja aiemmin tabuna pidettyjen historian kipupisteiden käsittely julkisuudessa auttaa meitä kaikkia käsittelemään perimäämme sekä yksilöinä että yhteisönä. Oli tapahtuma kuinka karmea tahansa, se on mahdollista työstää, todeta asia tapahtuneeksi, asettaa se omaan elämään nähden terveeseen suhteeseen ja päästää sen vatvomisesta irti.

Kuka tahansa voi aloittaa tunneprosessoinnin työstämällä omia elämänkokemuksiaan ja tarvittaessa myös perimää. Jossain elämänvaiheessa useimmille tuleekin selittämätön polte tutkia omia juuria tai selvittää suvun salaisuuksia. Muutos on ketjureaktio, ja kipupisteiden avaamisella pystytään auttamaan paitsi tulevia myös nyt eläviä sukupolvia. Avoimuus lisää vuorovaikutusta ja uusia tapoja nähdä oma sukunsa ja itsensä sen osana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti