lauantai 7. tammikuuta 2017

Sairaus, häiriö vai luonnollinen reaktio?




Mitä tarkoitamme, kun puhumme sairaudesta tai häiriöstä? Onko terveys sairauden puutetta, hyvinvointia vai jotain muuta? Arkiajattelussa sairauden määritelmänä kaiketi pidetään oiretta tai oirekimppua, josta aiheutuu haittaa ensisijaisesti itselle mutta myös muille. Ilmiselvää on, että kuumeflunssa on tauti, sillä elimistö on muodostanut puolustusreaktion ulkopuolista taudinaiheuttajaa vastaan. Selkärangan virheasento, eturauhassyöpä tai psoriasis on myös helppo todeta poikkeamaksi jokaisen normaalina pitämästä tilasta.

Monissa tapauksissa rajanveto on vaikeampaa. Viime aikoina on keskusteltu paljon neurologisista kuten tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD:sta, erityisherkkyydestä sekä psyykkisistä häiriöistä kuten mielialaongelmista. Milloin adhd-oireet täyttävät diagnoosikriteerit, ja mihin saakka kyse on temperamentista tai vaikeudesta toimia ympäristön odotusten mukaisesti? Miten määritellään, kuinka kauan ihmisen tulisi missäkin tilanteessa pystyä keskittymään tarkoituksenmukaiseen toimintaan? Onko erityisherkkyys luonteenpiirre, ja pitäisikö sitä lääkitä? Missä menee Aspergerin oireyhtymäisen ja ”normaalin” raja? Kukaan ei pysty yksiselitteisesti vastaamaan näihin kysymyksiin, koska ei ole mittaria sille, milloin haittaa aiheutuu liikaa, ja myös oman ja läheisten huolen herääminen on subjektiivinen asia.

Entä tunnereaktiot jotka vaikuttavat toimintakykyymme? Suomalaiset lääkärit muodostivat jo viime vuosikymmenellä kannan siihen, että omaisen menetyksestä johtuva suru ei ole sairaus eikä siten lääkityksen peruste. Vuonna 2012 Yhdysvalloissa keskusteltiin diagnoosikriteerien muutoksesta, joka mahdollisti surun diagnosoinnin masennukseksi, mikäli oireet – eli tunneraktio – eivät mene ohi kahdessa viikossa. Arvostettu lääketieteen aikakauslehti Lancet otti kantaa asiaan toteamalla, että suru kuuluu elämään, eikä sille voi olla aikarajaa, jonka jälkeen täytyisi turvautua mielialalääkitykseen. Suomessa lääkärien eettinen foorumi on sitä mieltä, että työkyvyn heikkeneminen henkilökohtaisen kriisin takia voi olla sairasloman peruste, ja sillä pyritään estämään tilanteen paheneminen, esimerkiksi masennuksen puhkeaminen. Psyykelääkkeet sen sijaan on tarkoitettu vakaviin, kroonistuneisiin masennus- ja ahdistustiloihin, jolloin ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta selvitä päivästä toiseen. Toivon mukaan suomalaisessa työterveydenhoidossa noudatetaan eettisen foorumin ajatusta eikä olla menossa yhdisvaltalaiseen, medikalisoituneeseen malliin.

Tunnekehoterapioissa lähdetään siitä, että suru ja menetys – samoin kuin muut voimakkaat, negatiivisina pidetyt tunteet – kuuluvat ihmiselämään, ne tulee käsitellä silloin kun ne ovat ajankohtaisia. Surutyö on välttämätöntä, jotta elämä voi jatkua muuttuneessa tilanteessa. Vain näin pääsee aidosti eteenpäin, eikä jää junnaamaan paikalleen, kehittele pakenemiskeinoja tai ala oireilla kehollisesti. Riippuu täysin ihmisestä, kuinka kauan prosessi kenenkin kohdalla kestää. Joskus kriisi nostaa pintaan aiempiin elämäntapahtumiin liittyviä, käsittelemättä jääneitä asioita, eikä tilanne menekään ohi, vaan pitkittyy ja pahenee. Onko tämä normaalia? Ihmisen elämänhistorian valossa se on hyvinkin luonnollista: toiset reagoivat herkemmin tai elämänhallinta horjuu ehkä helpommin, kun taas toisilla saattaa olla enemmän tukiverkkoja tai selviytymiskeinoja. Voisi oikeastaan kysyä, onko se normaalia, että pystyy sulkemaan surut, murheet ja huolet pois tietoisuudestaan kokonaan, joko määräajaksi tai pysyvästi. Tarvitseeko siihen pyrkiä? Voiko joku, edes me itse, vaatia toipumista määräajassa?

Menetyksen työstäminen vaikeutuu, jos suruun ja muihin tunteisiin suhtaudutaan häiriönä, joka täytyy saada pois mahdollisimman tehokkaasti. Tunteet eivät ole ulkoisia kiusankappaleita vaan olennainen osa ihmisenä olemista, ja ne antavat ainutlaatuista tietoa meistä itsestämme. Vaikka käytämme myös järkeämme ja kehoamme, tunteetkin ovat yhtä tärkeä osa meitä, ja niiden pitäisi olla terve osa kokonaisuutta: ei työnnettynä pois jonnekin ulkolaidalle mutta ei myöskään ainoa tapa reagoida.

Valitettavasti vanha sanonta aika parantaa haavat pitää vain osittain paikkansa: aika parantaa haavat silloin, kun riittävän pitkän ajan kuluessa ehtii prosessoida ikävät tapahtumat. Itsestään se ei tapahdu, vaikka useimmiten niin toivoisimmekin, eikä ”haava” häviä olemattomiin työntämällä tunne sivuun. Tunteiden työstäminen ei tietenkään tarkoita toista ääripäätä eli jatkuvaa surussa ja ongelmissa vellomista. Se on traumatapahtumaan jumittumista ja sen kautta elämistä – aivan yhtä lailla todellisten tunteiden pakenemista kuin niiden kieltäminenkin.

Joskus tilanteen prosessoinnissa tarvitsee apua, eikä avuntarve tee kenestäkään sairasta tai häiriöistä – edes vaikka edellä mainittu yhdysvaltalaisen tautiluokituksen kahden viikon suruaika olisikin jo täyttynyt. Jokainen tarvitsee apua joskus, ja on vahvuutta tunnistaa, milloin ei selviä kaikesta yksin. Läheisten ja ystävien tuki on tärkeä kaikille, ja joskus tarvitaan lisäksi myös ammattilaisen näkökulmaa. Miksi turhaan tehdä tilanne itselleen vaikeammaksi, jos on mahdollista keventää taakkaa? Usein jo pelkkä kehohoito auttaa huomaamaan, mitkä kohdat kropassa ovat alkaneet kiristää tai muuten reagoida. Kehon avautuessa ajatukset ja tunteetkin virtaavat kirkkaammin, ja riski jäädä ajelehtimaan tilanteen armoille on pienempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti