torstai 1. joulukuuta 2016

Elämänkaari antaa ymmärrystä nykyhetkeen





Kun asiakas tulee vyöhyke- tai taideterapiaan, ja tarkastellaan hänen senhetkistä tilannettaan, useimmiten jo hyvin varhaisessa vaiheessa nousevat esiin myös aiemmat elämäntapahtumat. Vaikka keskitytäänkin juuri käsillä olevaan tilanteeseen, se tulee monesti ymmärrettäväksi vasta yhdistettynä aiempiin kokemuksiin. Nykyhetken reaktio saattaa vaikuttaa liian voimakkaalta suhteessa syyhyn, mutta kun selvitetään henkilön elämänhistoriaa, huomataan vastaavanlaisten tapahtumien toistuneen aiemminkin eri elämänvaiheissa. Kyse ei siis olekaan yksittäisestä tapahtumasta, johon ihminen reagoi poikkeuksellisen vahvasti, vaan hän on altistunut aiemminkin vastaavalla tavalla, ja tämä toistuvuus selittää reaktion rajuuden.

Tunnekehoterapioissa ja monissa muissakin kokonaisvaltaisissa hoitomuodoissa puhutaan elämänkaaresta, kun tarkastellaan ihmisen elämänhistoriaa terapian näkökulmasta. Elämänkaari voidaan ajatella työkaluna, keinona saada lisää tietoa nykyhetken ymmärtämiseksi. Jokaisella meistä elämäntapahtumat ovat jo olemassa, eikä niitä lähdetä rakentamaan uudelleen, vaan tarkoitus on tunnistaa asiayhteyksiä, etenkin toistuvia tilanteita ja asetelmia. Koska kyse on terapiasta, johon yleensä hakedutaan jonkin vaivan tai probleeman takia, lähtöasetelma on usein ongelmakeskeinen. Ihmisen elämänhistoria ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdellä hetkellä kirjattu elämänkaari, sillä eri hetkinä nousee esiin erilaisia asioita. Kriisitilanteessa elämänkaarikin näyttäytyy yhtenä ongelmavyyhtinä, vaikka tämä ei tietenkään – onneksi! – ole koko totuus. Jos esimerkiksi viisikymppisen reuma-asiakkaan oireiden pahenemiselle etsitään syytä, selvitetään myös aiemmat pitkät kipujaksot. Saatetaan huomata, että ensimmäisen pitkittyneen vaiheen toivat vaikkapa ruuhkavuodet, ja tilanne helpotti lasten päästyä päivähoitoon. Toinen saattoi ajoittua ahdistavaan asuinympäristöön ja lievittyä muutolla, kolmas vaihe taas avioeroon, kestää pitempään ja mennä ohi vasta, kun eroon liittyvä surutyö saatiin päätökseen. Asiakkaan elämä kuitenkaan ole ollut pelkkää kipua. On vähintään yhtä tärkeää löytää myös hyvät jaksot ja pohtia, mitkä asiat tuolloin kantoivat, ja mistä sai kulloinkin apua, voimaa ja tukea.

Jos akuutin kivun taustalla on vaikkapa ihmissuhdeongelma, tyytymättömyys elämänvalintoihin tai muu monisyinen ongelma, sitä lähdetään elämänkaarityöskentelyssä kartoittamaan nykyhetkestä käsin. Ihminen elää aina tässä hetkessä, ei menneisyydessä. Tarkoitus ei ole ryhtyä elämään tietyn elämänvaiheen tapahtumia uudelleen eikä varsinkaan käyttää menneisyyttä keppihevosena, jolla selitellään mahdollista jumittumista tai ajelehtimista. Menneisyys kuitenkin vaikuttaa jokaiseen, ja etenkin varhaiset kokemukset muokkaavat minäkuvaa, itsetuntoa, toimintatapoja, oppimista, uskomuksia. Meillä on tietyt geenit, mutta ympäristö muovaa niistä ainutkertaisen kokonaisuuden, ja voimme vaikuttaa siihen myös itse tietoisesti työstämällä traumakohtia.

Tunnekehoterapioissa lähdetään liikkeelle akuuteista ajatuksista, tunteista ja kehotuntemuksista. Elämänkaarelta saattaa yllättäen löytyä selitys myös akuuteille keho-oireille. Hoitotilanteeessa ahdistus voi kanavoitua esimerkiksi palleakipuna, ja asiakkaan mieleen nousee voimakas muistikuva ala-asteaikaisesta kiusaamistilanteesta, jossa hän koki saman puristavan tunteen jäädessään alakynteen. Kun hän saa puretuksi tilanteen tunnepuheena aikuisen kokemuksella ja tietämyksellä, hän kokee samalla  uudelleen samat tunteet: lapsen avuttomuuden, pelon ja pettymyksen siitä, kun opettaja asettui kiusaajien puolelle, julkisen nöyryytyksen luokan edessä sekä kyvyttömyyden puhua asiasta kotona. Tuo yksi, sinänsä vähäpätöiseltä vaikuttava tapahtuma on saattanut merkittävästi vaikuttaa luottamukseen aikuisia kohtaan, käsitykseen mahdollisuudesta ja oikeudesta pitää puoliaan. Se on saattanut synnyttää pelon, josta seurasi kenties koulupelkoa, painajaisunia, mahakipuja, jopa fobioita.

Me tunnekehoterapeutit olemme nähneet näitä tunnereaktioita lukemattomat kerrat. Asiakkaan pullauttaessa asian ulos myös ahdistus helpottaa heti, samoin fyysiset oireet useimmiten lievittyvät. On vaikea kuvailla sanoin sitä huojennusta ja keveydentunnetta, kun pitkään kasautunut jännitys purkautuu. Kyse ei ole jälkipuinnista (briefing) kuten se traumaterapiassa ymmärretään, vaan tunnekehoterapiassa asiakas itse säätelee omia reaktioitaan, omassa tahdissaan, terapeutin johdattelematta. Jos hän ei ole valmis purkamaan asiaa vielä, voidaan kehoa rentouttaa ja valmistella kohtaamaan kipeä muisto myöhemmässä vaiheessa. Usein alitajunta alkaa työstää asiaa mm. unien avulla, ja tapahtuma-aikaan liittyviä muistikuvia pulpahtelee myös valvetilassa. Vyöhyketerapiassa tunnereaktion jälkeen keho hierotaan auki, mikä rauhoittaa, tasapainottaa ja antaa tilaisuuden hengähtää purkukokemuksen jälkeen. Useimmiten asiakas lähtee kotiin uupuneena mutta huojentuneena, joskus ehkä vähän pöllämystyneenäkin siitä, mitä vastaanotolla oikein tapahtui niin lyhyessä ajassa. Voi tuntua uskomattomalta, että jännitysten takana oli noinkin epäolennaiselta vaikuttava seikka. Tapahtumahetkellä asia oli kuitenkin lapselle suuri, suorastaa ylitsepääsemätön, ja se tallentui keholle yhdistyen ahdistus- ja pelkoreaktioon ja vaikeuteen hengittää.

Olisi naiivia yksinkertaistamista väittää, että jokaisen oireen taustalla olisi noin selvärajainen tapahtuma kuin edellä kuvatussa esimerkissä. Todellisuudessa lukemattomat tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, synnyttävät sekä akuutteja että viivästyneitä reaktioita, joiden välisiä yhteyksiä kukaan ei koskaan voi saada selville. Usein kuitenkin jo yhden konkreettisen tapahtuman purkaminen riittää akuutin ahdistuksen hoidossa. Koska kyse on subjektiivisista tuntemuksista, terapeutti luottaa siihen, että asiakas itse tietää muisti- ja mielikuviensa sekä kehotuntemustensa perusteella, mitkä asiat liittyvät yhteen. On tärkeää seurata intuitiotaan – joskus liika järjenkäyttö on suorastaan haitaksi. Mitä enemmän ponnistelee vakuuttaakseen itsensä siitä, että jonkin oireen taustalla ei ainakaan missään nimessä voi olla se-ja-se asia tai tapahtuma, sitä kauemmas joutuu siitä, että asian saisi puretuksi. Jos huijaa tai johdattelee itseään, ei keho- eikä tunnereaktiota tapahdu.

On myös hyvä muistaa, että ihminen ei voi koko ajan vain tunneprosessoida: sen aika on silloin, kun tapahtuu jotain niin kuormittavaa, ettemme selviä siitä tavanomaisin keinoin. Vaikka elämän voi ajatella prosessina, paino on kuitenkin sanalla elämä. Joskus joudumme prosessoimaan voidaksemme elää täydempää elämää – emme kuitenkaan elä prosessoidaksemme!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti