perjantai 7. lokakuuta 2016

Ei joko - tai vaan sekä - että

Terve sielu terveessä ruumiissa, kokonaisuus on osiensa summa, body/mind, keho–tunne...


Niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, on tavalla tai toisella työstetty perimmäistä kysymystä siitä, mitä ihminen on. Kehon arvoitus on ratkaistu, jos ajatellaan, että jo Platon määritteli sen materiaksi. Moderni lääketiede pystyy ällistyttävällä tarkkuudella selittämään kehon toimintaa aina solun osasten tasolla.

Sen sijaan enemmän keskustelua synnyttää kysymys siitä, mistä muusta ihminen koostuu. Mitä on mieli? Entä tunteet? Ajatukset? Mikä on meitä ajavien näkymättömien tekijöiden yhteys kehoon?

Anatomian oppikirjoissa todetaan, että pelko ja viha laukaisevat autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston reaktioita kuten hormonituotannon sekä sydämen sykkeen ja hengitystahdin muutoksia. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka ei pysty hallitsemaan punastumista nolostuessa, käsien vapinaa hermostuessa tai palan nousemista kurkkuun liikuttuessa. Kolme vuotta sitten julkaistun Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan kulttuurista riippumatta paikannamme esimerkiksi ahdistuksen rintakehälle, inhon vatsaan jne. Kun tunnemme, myös keho on siinä mukana, halusimme tai emme.

Äkkiseltään voisi ajatella, että on tunteiden vähättelyä latistaa ne pelkäksi solutasolla tapahtuvaksi sähkökemialliseksi viestinnäksi. Mutta eikö asia ole pikemminkin päinvastoin?

Oman mielen eli omien ajatusten huijaaminen nimittäin voi hyvinkin onnistua, kun epämukavat tuntemukset työntää syrjään ja selittää, ettei tunnu missään, tai ei se mitään ollutkaan. Sen sijaan kehon huijaaminen ei ole yhtä helppoa, sillä kun fyysinen reaktio käynnistyy, se toimii monen elimen yhteispelinä eri puolilla kroppaa. Tällä tavalla tunteet ovat totta, vaikka kuinka haluaisimme olla järkiolentoja ja toimia rationaalisesti.

Miksi tunteista sitten pitäisi välittää? Eikö olisi helpompaa pystyä keskittymään käsillä olevaan tehtävään täysillä huolimatta siitä, että samaan aikaan on ehkä jotain myllerrystä meneillään? Entä jos pystyisi rajaamaan tunneasiat pelkästään onnistumisen iloon, rakkaudentunteeseen lähimmäisiä kohtaan tai haltioitumiseen jonkin sykähdyttävän tapahtuman äärellä? Valitettavasti myös ikävämmät tunteet ovat yhtä totta kuin ne, joita mielellämme tavoittelemme. Joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta myöntää, että pahoitti mielensä tai suuttui vaikkei olisi pitänyt, tai jokin asia pelotti vaikkei siinä järjellä ajateltuna pitäisi olla mitään pelkäämistä. Kaiken tämän peittämiseen ja kieltämiseen menee aivan valtavasti voimia, minkä seurauksena stressaannumme, väsymme ja vähitellen jopa sairastumme. Jos emme huomaa ja tunnista tunnereaktioitamme, on niihin mahdotonta vaikuttaa, eikä myöskään pysty vähentämään niiden aiheuttamaa stressiä. Tunnereaktioiden peittely sen sijaan vaatii monenlaisten itseä ja omaa toimintaa koskevien uskomusten ylläpitämistä, joka voi ilmetä esimerkiksi ylilyötynä epäonnistumisen tunteena, muiden ihmisten syyttelynä tai muuna vahingollisena toimintana. Sietämätön tilanne laukaisee helposti pakenemiskäyttäytymistä, mikä entisestään pahentaa kierrettä. Usein toistuessaan nämä toimintamallit helposti automatisoituvat, ja pahimmillaan ne alkaa jopa nähdä ainoana vaihtoehtona toimia.

Miksi tunteista puhuminen edelleen herättää niin vahvoja reaktioita? Kulttuurissamme tunneasiat ovat pitkään olleet tabu, perinteisesti varsinkaan mies ei ole saanut näyttää tunteitaan, ja niistä puhuminen on helposti tulkittu heikkouden merkiksi. Edelleen tunteita puhumista saatetaan pitää melodramaattisuuden legitimointina tai pyrkimyksenä oikeuttaa kaikenlainen kiukuttelu. Rakentavassa tunnetyöskentelyssä ihminen kuitenkin joutuu pakosti katsomaan peiliin. Usein äärimmäinen kimmahtelu vähenee kummasti, kun joutuu näkemään itsensä ja oman toimintansa karussa valossa.

Kansantalouden kannalta ajateltuna kyse ei ole ihan pienestä asiasta. Oli kyse liian kovasta kiireestä, kiusaamisesta, tulehtuneista ihmissuhteista, pelosta työpaikan ja toimeentulon menetyksen takia, huolesta läheisten puolesta – kaikissa niissä yhteinen nimittäjä on negatiivisten tunteiden aiheuttama paine. Kun se kroonistuu, seurauksena on uni- ja keskittymisvaikeuksia, kiputiloja, masennusta ja muita sairauksia. Kun tapaturmat ja ammattisairaudet lasketaan pois, Kela korvaa vuosittain yli 16 miljoonaa työpäivää sairauspoissaoloja. Valtaosa näistä johtuu tuki- ja liikuntatelinten sairauksista ja mielenterveyshäiriöistä.

Aina tilanteen perimmäiseen syyhyn, kuten vaikka taloussuhdanteiden vaihteluihin, ei pysty itse vaikuttamaan. Monesti voimat ovat niin lopussa, että on pakko vain keskittyä selviämään arjesta. Kuitenkin ehtisimme muuttaa monta asiaa sillä ajalla, joka kuluu sekundäärisiin oireisiin ja kaikkiin niiden aiheuttamiin vaikeuksiin. Muutos vaatii hyppyä tuntemattomaan, uuteen toimintatapaan jollaisesta ei ehkä ole ollut kokemusta. Hypyn ei tarvitse olla suuri, mutta se saattaa herättää ällistyttävän suuren tunnereaktion. Enhän minä nyt voi... Entä jos en onnistu? Mitä muut ajattelevat? Entä jos joudun ojasta allikkoon? Usein olemme niin mukavuudenhaluisia, että siirtymisen uuteen laukaiseen vasta niin suuri muutos, esimerkiksi sairastuminen tai muu kriisi, ettei sen jälkeen ole mahdollisuutta palata entiseen. Ihanteellista olisi, ettei tilanteen tarvitsisi kärjistyä niin pahasti, vaan että muutoksen voisi tehdä ajoissa, omilla ehdoillaan. Oli tilanne mikä tahansa, vanha sananlasku pätee tähänkin: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti